On olemassa ääni, jota mielelläni muistelen, jopa kaipaan.
Asuimme Viipurissa. Kesämökkimme oli ja on Taipalsaarella. Kun Viipurista oli matkustettu Lappeenrantaan, ei sieltä enää ollut samana päivänä jatkoyhteyttä Taipalsaarelle. Salmetar laiva lähtisi vasta seuraavana aamuna Taipalsaarelle Lappeenrannan laivarannasta. Piti siis yöpyä Lappeenrannassa. Yövyimme aina Hotelli Patriassa.
Aamulla kuulin sen äänen heti herättyäni: Hevosen kavioiden rauhallinen, rytmikäs kopsutus mukulakivellä tai asvaltilla. Kun yksi hevonen oli verkkaisesti kopsutellut ikkunan alta, saapui seuraava. Osa hevosista suuntasi läheiselle torille laivarantaan.
Halusin kuunnella sängyssä pitkään. Nämä kuuluivat yhteen: kesä, alkava loma ja kavioitten kopina. Myöhemmin olen vielä lisännyt mielessäni, että silloin oli rauha, aika ennen sotaa.
Kohta sodan jälkeen Taipalsaarelle rakennettiin maantie. Enää ei ollut tarvetta yöpyä hotellissa. Tätä nostalgista hevosen askellusta kuulin kuitenkin kesäisin Lappeenrannassa vielä pitkään.
Nykyään ei hevosen kavioiden kopse kuulu edes Lappeenrannan kaupungin arkisiin ääniin.
Kun kuljen kesällä lehmusten reunustamaa katua Hotelli Patrian ohi, muistan elävästi sen äänen, jonka kuulin sänkyyni hotellin avoimesta ikkunasta kesäaamuna kauan sitten.
KL, Tampere
16.2.2015
13.2.2015
Tapahtuma 5.3.: Ääni ja kaupunki – Tulevaisuuden Seinäjoki?
Tervetuloa Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -hankkeen yleisöseminaariin!
to 5.3.2015 klo 10–16
Apila-kirjasto (Alvar Aallon katu 14, Seinäjoki)
Näitä kysymyksiä pohditaan torstaina 5.3.2015 järjestettävässä tapahtumapäivässä Seinäjoen pääkirjastossa Apilassa. Tilaisuudessa käsitellään kaupunkisuunnittelua, keskustan kehittämistä ja Seinäjoen keskustan äänimaisemaa eri näkökulmista. Seminaarin järjestää Taideyliopiston Sibelius-Akatemian Seinäjoen yksikkö yhdessä Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -hankkeen ja Apila-kirjaston kanssa. Seminaarin aluksi tehdään kuuntelukävely Seinäjoen keskusta-alueella. Tauon jälkeen vuorossa on kutsuttuja puheenvuoroja ja yleisökeskustelu.
Tapahtuma on suunnattu alueen päättäjille, suunnittelijoille ja kaikille kaupunki- ja äänisuunnittelusta kiinnostuneille ammattilaisille ja kansalaisille, joilla on halua ottaa kantaa ja vaikuttaa siihen, millaiseksi heidän tuleva elinympäristönsä muodostuu.
Ohjelma
10.00–
13.00–
14.00–
15.30–
–16.00 Tilaisuus päättyy
Kommentaattorina aluehistorian tutkimusjohtaja FT Sulevi Riukulehto (HY, Ruralia-instituutti)
Tilaisuus on ilmainen, kahvitarjoilu. Tervetuloa!
Lisätietoja:
Heikki Uimonen, professori, Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -hankkeen koordinaattori, 050 345 1900
Kaisa Ruohonen, projektituottaja, Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -hanke, aanimaisemat@uta.fi www.aanimaisemat.fi
Ääni ja kaupunki – Tulevaisuuden Seinäjoki?
to 5.3.2015 klo 10–16
Apila-kirjasto (Alvar Aallon katu 14, Seinäjoki)
Voiko Seinäjoen äänimaisemaa suunnitella? Millä tavoin äänisuunnittelu on mahdollista ottaa osaksi Seinäjoen keskustan ja asemaseudun kehittämistä? Mitä iloa on kuuntelukasvatuksesta peruskouluissa? Onko äänellinen arki muuttunut?
Näitä kysymyksiä pohditaan torstaina 5.3.2015 järjestettävässä tapahtumapäivässä Seinäjoen pääkirjastossa Apilassa. Tilaisuudessa käsitellään kaupunkisuunnittelua, keskustan kehittämistä ja Seinäjoen keskustan äänimaisemaa eri näkökulmista. Seminaarin järjestää Taideyliopiston Sibelius-Akatemian Seinäjoen yksikkö yhdessä Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -hankkeen ja Apila-kirjaston kanssa. Seminaarin aluksi tehdään kuuntelukävely Seinäjoen keskusta-alueella. Tauon jälkeen vuorossa on kutsuttuja puheenvuoroja ja yleisökeskustelu.
Tapahtuma on suunnattu alueen päättäjille, suunnittelijoille ja kaikille kaupunki- ja äänisuunnittelusta kiinnostuneille ammattilaisille ja kansalaisille, joilla on halua ottaa kantaa ja vaikuttaa siihen, millaiseksi heidän tuleva elinympäristönsä muodostuu.
Ohjelma
10.00–
- Tervetuliaissanat, professori Heikki Uimonen (Sibelius-Akatemia)
- Kaupunkisuunnittelu ja Seinäjoen keskustan kehittäminen, kehittämisjohtaja Erkki Välimäki (Seinäjoen kaupunki) ja arkkitehti Ari Hynynen (TTY)
- Kuuntelukävely Seinäjoen keskusta-alueella, äänitaitelijat Simo ja Tuike Alitalo (Kuulumia- hanke)
- Paluu Apilaan ja keskustelua kuuntelukävelystä
13.00–
- Tauko ja kahvitarjoilu
14.00–
- Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat, tutkijatohtori Meri Kytö & Kaisa Ruohonen (TaY)
- Äänimaisemat, virikkeellisyys ja kuuntelukasvatus, lehtori Marianne Decoster-Taivalkoski (Sibelius-Akatemia)
- Äänimaisemien dokumentointi, yliopettaja Ari Koivumäki (TAMK)
15.30–
- Keskustelua ja kysymyksiä
–16.00 Tilaisuus päättyy
Kommentaattorina aluehistorian tutkimusjohtaja FT Sulevi Riukulehto (HY, Ruralia-instituutti)
Tilaisuus on ilmainen, kahvitarjoilu. Tervetuloa!
Lisätietoja:
Heikki Uimonen, professori, Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -hankkeen koordinaattori, 050 345 1900
Kaisa Ruohonen, projektituottaja, Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -hanke, aanimaisemat@uta.fi www.aanimaisemat.fi
9.2.2015
Kalaretki
70-luvun alkuvuosina olin iältäni kymmenen vuoden kieppeillä. Perheeni asui Siilinjärven kirkonkylällä muutaman sadan metrin päässä Siilinjoesta, jota pitkin oli yhteys pohjoiseen Pikku-Sulkavalle, Keski-Sulkavalle ja lopulta Iso-Sulkavalle. Isäni oli ikäkaudelleen, 30-luvulla syntyneenä, tyypillisesti innokas kalamies ja luonnossa liikkuja.
Hänen kanssaan tein ikimuistoisia, aamuisia, kalaretkiä Iso-Sulkavalle kunnes armeija ja opiskelu veivät minut pois noista maisemista. Eikä Kemiran apatiittikaivoskaan Iso-Sulkavan rannoilla varmaan ollut kovin suotuisa kenenkään kalastuksen jatkamiselle tuolla järvellä.
Muistorikkain kalaretki tapahtui noina vuosina. En voi olla aivan varma ajankohdasta, mutta sanotaan nyt heinäkuun loppupuolella 1975. Aamuongelle lähtiessämme isäni herätti minut puolen neljän kieppeillä. Pikaisen aamupalan jälkeen kävelimme Siilinjoelle, josta lähdimme etenemään kohti Iso-Sulkavaa kolmen hevosvoiman Evinruden vauhdittamalla puisella soutuveneellä. Aamu-usva leijui järvien päällä niin, että oli melkein mahdotonta seurata oikeaa reittiä. Pikku-Sulkavan ja Keski-Sulkavan osalta venematka oli vielä kohtuullisen helppo, kun pystyi seuramaan rantoja. Iso-Sulkavan viimeiset kilometrit menimme kuitenkin melkein vaiston varassa, koska onkipaikka oli keskellä järveä, emmekä siten voineet seurata rantakaislikkoja.
Selkäluodolle päästyämme meidät ympäröi lähes täydellinen hiljaisuus. Moottori oli sammutettu hyvissä ajoin, ja vene oli lipunut viimeiset kymmenet metrit omalla vauhdillaan. Ankkuri sujahti melkein äänettömästi veteen, ja ainoat äänet olivat pilkkionkien pienet kolahdukset veneen laitoihin sekä hiljainen keskustelu isäni kanssa.
Keskustelu sekin koski vain oleellisia asioita – nykiikö tai heitätkö palan sättiä. Kalojen kiskominen aiheutti välillä pientä ihastunutta suun suhistelua, kun veneeseen nousi oikein komea paistiahven. Välillä taas kuului suoraan sielusta kumpuavaa kiroilua, kun “se suurin ahven” potkasi veneen reunasta ja irtosi koukusta kadoten takaisin syvyyksiin.
En muista tapahtuiko seuraava vain tuon yhden kerran vai useamminkin noiden kesien aikana, mutta kesken hiljaisuuden, kun aamu-usva oli jo melkein kokonaan haihtunut, jostakin eteläiseltä rannalta kuului jotain uskomattoman kaunista. Talon lehmiä siellä kutsuttiin aamulypsylle. Hetki oli maaginen – hiljaisuuden keskellä litania lehmien nimiä ja sitten prui-pruiiii –kiekaisu perään. Tämä muutaman kerran pienin väliajoin.
Aika pysähtyi hetkeksi.
Huutoa ei enää kuulunut. Vielä muutama tovi hiljaisuutta, jonka jälkeen alkoi sieltä täältä kuulua töihin lähtevien ihmisten ääniä ja autojen murinoita, kunnes tuulen viriäminen peitti muut äänet alleen.
Oli aika nostaa ankkuri ja käynnistää perämoottori. Yksi aamu oli kuin sata vuotta Suomen historiaa.
IR, Pohela
Muistorikkain kalaretki tapahtui noina vuosina. En voi olla aivan varma ajankohdasta, mutta sanotaan nyt heinäkuun loppupuolella 1975. Aamuongelle lähtiessämme isäni herätti minut puolen neljän kieppeillä. Pikaisen aamupalan jälkeen kävelimme Siilinjoelle, josta lähdimme etenemään kohti Iso-Sulkavaa kolmen hevosvoiman Evinruden vauhdittamalla puisella soutuveneellä. Aamu-usva leijui järvien päällä niin, että oli melkein mahdotonta seurata oikeaa reittiä. Pikku-Sulkavan ja Keski-Sulkavan osalta venematka oli vielä kohtuullisen helppo, kun pystyi seuramaan rantoja. Iso-Sulkavan viimeiset kilometrit menimme kuitenkin melkein vaiston varassa, koska onkipaikka oli keskellä järveä, emmekä siten voineet seurata rantakaislikkoja.
Selkäluodolle päästyämme meidät ympäröi lähes täydellinen hiljaisuus. Moottori oli sammutettu hyvissä ajoin, ja vene oli lipunut viimeiset kymmenet metrit omalla vauhdillaan. Ankkuri sujahti melkein äänettömästi veteen, ja ainoat äänet olivat pilkkionkien pienet kolahdukset veneen laitoihin sekä hiljainen keskustelu isäni kanssa.
Keskustelu sekin koski vain oleellisia asioita – nykiikö tai heitätkö palan sättiä. Kalojen kiskominen aiheutti välillä pientä ihastunutta suun suhistelua, kun veneeseen nousi oikein komea paistiahven. Välillä taas kuului suoraan sielusta kumpuavaa kiroilua, kun “se suurin ahven” potkasi veneen reunasta ja irtosi koukusta kadoten takaisin syvyyksiin.
En muista tapahtuiko seuraava vain tuon yhden kerran vai useamminkin noiden kesien aikana, mutta kesken hiljaisuuden, kun aamu-usva oli jo melkein kokonaan haihtunut, jostakin eteläiseltä rannalta kuului jotain uskomattoman kaunista. Talon lehmiä siellä kutsuttiin aamulypsylle. Hetki oli maaginen – hiljaisuuden keskellä litania lehmien nimiä ja sitten prui-pruiiii –kiekaisu perään. Tämä muutaman kerran pienin väliajoin.
Aika pysähtyi hetkeksi.
Huutoa ei enää kuulunut. Vielä muutama tovi hiljaisuutta, jonka jälkeen alkoi sieltä täältä kuulua töihin lähtevien ihmisten ääniä ja autojen murinoita, kunnes tuulen viriäminen peitti muut äänet alleen.
Oli aika nostaa ankkuri ja käynnistää perämoottori. Yksi aamu oli kuin sata vuotta Suomen historiaa.
IR, Pohela
Vetolaukkujen kolinaa rautatieasemalla
Käykääpä kuuntelemassa sitä ritinää ja kolinaa, mikä kuuluu Helsingin päärautatieasemalla.
Katetussa tilassa nämä äänet kuuluvat hyvin ja niistä muodostuu koko orkesteri. Äänet lähtevät junilta tulevien ja juniin menevien matkustajien vetolaukuista. Laukkujen pyörät ääntelevät laiturikiveyksen saumakohtia kohdatessaan eri lailla kuin tasaisella asfaltilla. Painavasta laukusta lähtee erilainen ääni kuin kevyestä laukusta.
Nuoruudessani oli toisin. Silloin ei ollut pyörillä kulkevia vetolaukkuja. Oli vain reppuja ja kapsäkkejä. Aseman laituriautot tai kantajat kuljettivat matkustavaisten tavaroita. Sitten yhtäkkiä katukuvaan ja laitureille ilmestyivät nämä pyörälliset vetolaukut voimia säästämään ja joskus korvia kiusaamaan. Laukkujen pyörien päällyste ja pyörien koko vaikuttavat ääniin.
Tuleehan noita ääniä kuunnellessa hiukan nostalginen olo. Jotkut menevät matkalle suurin toivein. Toiset jo palaavat, laukun äänissä kuuluu ilo ja suru. Kulkijan kiire antaa äänille uutta pontta. Kohta tekee mieli itsekin lähteä matkalle.
Laukun ääniä kuulee myös satamissa ja lentoasemilla. Siellä äänien sävy on erilainen joskus kilisevä ja kiireinen, kun jokainen haluaa olla ensimmäisenä tarkastuspisteissä.
Asemalla on toisin. Junilla on kiire. Minulla ei.
RN, Hyvinkää
Katetussa tilassa nämä äänet kuuluvat hyvin ja niistä muodostuu koko orkesteri. Äänet lähtevät junilta tulevien ja juniin menevien matkustajien vetolaukuista. Laukkujen pyörät ääntelevät laiturikiveyksen saumakohtia kohdatessaan eri lailla kuin tasaisella asfaltilla. Painavasta laukusta lähtee erilainen ääni kuin kevyestä laukusta.
Nuoruudessani oli toisin. Silloin ei ollut pyörillä kulkevia vetolaukkuja. Oli vain reppuja ja kapsäkkejä. Aseman laituriautot tai kantajat kuljettivat matkustavaisten tavaroita. Sitten yhtäkkiä katukuvaan ja laitureille ilmestyivät nämä pyörälliset vetolaukut voimia säästämään ja joskus korvia kiusaamaan. Laukkujen pyörien päällyste ja pyörien koko vaikuttavat ääniin.
Tuleehan noita ääniä kuunnellessa hiukan nostalginen olo. Jotkut menevät matkalle suurin toivein. Toiset jo palaavat, laukun äänissä kuuluu ilo ja suru. Kulkijan kiire antaa äänille uutta pontta. Kohta tekee mieli itsekin lähteä matkalle.
Laukun ääniä kuulee myös satamissa ja lentoasemilla. Siellä äänien sävy on erilainen joskus kilisevä ja kiireinen, kun jokainen haluaa olla ensimmäisenä tarkastuspisteissä.
Asemalla on toisin. Junilla on kiire. Minulla ei.
RN, Hyvinkää
13.1.2015
Pitkälampi, unikeonpäivä 2014
Oletko koskaan kesäaamuna kulkenut suolammella, mikä tuoksu ja äänimaailma.
Viimekesänä mustikoiden poimimisaikaan koimme elämämme konsertin. Korkeiden lämpötilojen vuoksi lähdimme marjaretkelle aikaisin. Korpit tiedoittivat seutukunnalle saapumisestamme, palokärki rummutti päätään lahopuun runkoon. Hyttysparvia sinkoili mättäiköistä tanssimaan. Varvut notkuivat mustikoita.
Yllättäen lammelta kuului haikea ääni. Hetken päästä kuoroon yhtyi suurempi joukko, mieleen tuli Hitchcokin linnut elokuva. Karmiva huuto johon kaiku vastasi vastakkaiselta rantakalliolta.
Seurasi hiljaisuus, jota kesti viitisen minuuttia. Taas kuului vaikertava ääni, jonka jälkeen seurasi äänien sinfonia vailla vertaa. Selkäpiitä karmiva konsertti. Harmitti ettei kameraa tullut matkaan.
Samanmittainen tauko ja taas kuului ja toistui outo metodi. Käräjiä taittin käydä. Lämpötila alkoi nousta, aurinko maalasi kuvaa lammen pintaan. Säännöllisin välein toistui karmealta kuulostava äänimaisema. Kumpa tämän olisi saanut äänitetyksi. Marja-astiat täyttyivät, suo tuoksui aamuisen raikkaalle vielä jonkin aikaa. Samassa näimme miten kaakkuriparvi hajautui lammelta kukin omalle taholleen. Olivat kai aamukalassa tai palaverissa. Helteinen päivä tulossa.
Meidän mökki on Repovedellä siellä luonto on lähellä, maasto monimuotoista samoin kasvi ja eläinlajisto.
SJ, Kuusankoski
Viimekesänä mustikoiden poimimisaikaan koimme elämämme konsertin. Korkeiden lämpötilojen vuoksi lähdimme marjaretkelle aikaisin. Korpit tiedoittivat seutukunnalle saapumisestamme, palokärki rummutti päätään lahopuun runkoon. Hyttysparvia sinkoili mättäiköistä tanssimaan. Varvut notkuivat mustikoita.
Yllättäen lammelta kuului haikea ääni. Hetken päästä kuoroon yhtyi suurempi joukko, mieleen tuli Hitchcokin linnut elokuva. Karmiva huuto johon kaiku vastasi vastakkaiselta rantakalliolta.
Seurasi hiljaisuus, jota kesti viitisen minuuttia. Taas kuului vaikertava ääni, jonka jälkeen seurasi äänien sinfonia vailla vertaa. Selkäpiitä karmiva konsertti. Harmitti ettei kameraa tullut matkaan.
Samanmittainen tauko ja taas kuului ja toistui outo metodi. Käräjiä taittin käydä. Lämpötila alkoi nousta, aurinko maalasi kuvaa lammen pintaan. Säännöllisin välein toistui karmealta kuulostava äänimaisema. Kumpa tämän olisi saanut äänitetyksi. Marja-astiat täyttyivät, suo tuoksui aamuisen raikkaalle vielä jonkin aikaa. Samassa näimme miten kaakkuriparvi hajautui lammelta kukin omalle taholleen. Olivat kai aamukalassa tai palaverissa. Helteinen päivä tulossa.
Meidän mökki on Repovedellä siellä luonto on lähellä, maasto monimuotoista samoin kasvi ja eläinlajisto.
SJ, Kuusankoski
7.1.2015
Suvivirsi ja kesän ensimmäinen päivä
Mieleeni on ikuisesti jäänyt vanhan rouvan Helsingin Käpylästä kertoma muistelu. Hauras ääni kertoi kesän ensimmäisestä päivästä joskus aikaa sitten.
Rouva oli kulkenut Käpylän kaduilla toukokuun viimeisenä päivänä.
Päivä oli aurinkoinen ja ihana. Syreenit kukkivat ja linnut lauloivat niin kuin vain alkukesän innoissaan pystyvät. Oli aamupäivä ja rouva nautti ihanasta kesätunnelmasta rauhallisia katuja kävellessään. Leppoisa tuuli suhisi koivuissa, jotka vain hetki sitten olivat saaneet uudet lehdet.
Hetken päästä hän ohitti paikallisen koulun, jonka avoimista ikkunoista kajahti juuri hänen ohi kävellessään Suvivirsi. Lapset lauloivat sen kirkkaalla äänellä, kesätuuli suhisi syreenipensaissa ja koivuissa, linnut lauloivat. Tuuli liikutti heikosti koulun ikkunan verhoja.
Rouva sanoi liikuttuneella äänellä, joka vaikuttavuudessaan on jäänyt vahvasti mieleeni, ettei koskaan tule unohtamaan sitä hetkeä. Niin ihana se oli. Minä itkin vuolaasti.
SP, Helsinki
Rouva oli kulkenut Käpylän kaduilla toukokuun viimeisenä päivänä.
Päivä oli aurinkoinen ja ihana. Syreenit kukkivat ja linnut lauloivat niin kuin vain alkukesän innoissaan pystyvät. Oli aamupäivä ja rouva nautti ihanasta kesätunnelmasta rauhallisia katuja kävellessään. Leppoisa tuuli suhisi koivuissa, jotka vain hetki sitten olivat saaneet uudet lehdet.
Hetken päästä hän ohitti paikallisen koulun, jonka avoimista ikkunoista kajahti juuri hänen ohi kävellessään Suvivirsi. Lapset lauloivat sen kirkkaalla äänellä, kesätuuli suhisi syreenipensaissa ja koivuissa, linnut lauloivat. Tuuli liikutti heikosti koulun ikkunan verhoja.
Rouva sanoi liikuttuneella äänellä, joka vaikuttavuudessaan on jäänyt vahvasti mieleeni, ettei koskaan tule unohtamaan sitä hetkeä. Niin ihana se oli. Minä itkin vuolaasti.
SP, Helsinki
18.12.2014
Pohjoismaiden Yhdyspankin pankkisali
Olen seitsemän, tai kahta puolta. On vuosi 1970, tai vähän ennen, enintään pikkuisen jälkeen. Olen päässyt isän mukana kaupunkiin pankkiasioille. Sillä maalla ei ollut sen pankin konttoria, jossa isä mieluiten asioi. Helsingissä oli, pääpaikkansa Senaatin-, tai niin kuin monet ihmiset yhä sanoivat, Suurtorin nurkalla.
Astutaan sisään moniosaisista ovista, syvästä tuulikaapista eteiseen. Lämminilmapuhaltimen ystävällinen vaikka vähän kireä hurina ja kuuma, suolalumet äkkiä ovensuihin paakuttava henkäys jää taakse. Huolella vahatut harmaaruutuiset lattiat kiiltävät. Vasemmalla istuvat vahtimestarit jakarandaisen tiskinsä takana ainakin kaksi, joskus kolmekin yhtaikaa paikalla tummansinisissä univormuissa, kultakaluunat kauluskäänteissä arvonmerkkinä. Moninkertaista kalkkeeripaperia olevien kuittilomakkeiden viehko mutta huumaava tuoksu alkaa jo tuntua. Jatketaan Väinö Aaltosen veistoshahmojen editse pankkisaliin.
Samalla, korkean fasettikaton, josta valo tulee, heijastamana iskevät salin äänet täydellä terällä vastaan.
Olen kuullut sodasta, mutten asevelvollisuutta itse aikoihin suorittamattomana tiedä, miltä konekivääri kuulostaa. Tältä kuitenkin, tai ehkä astetta kimeämpänä naputuksena tulevana, pikakivääriltä. Oikeastaan kymmeniltä pikkuisen eri korkeudelta kilpaa ja yhdessä laulavilta konetuliaseilta, rätätätätätä, ritititi-tiiii, rivinvaihto, drinnn, rätätäätäätäätä, triit-triit-triiti-trii-tri. Laskukoneiden, mekaanisten kirjoituskoneiden, kaukokirjoittimien, nitojienkin, yhtaikainen käyttö, kymmenet ja kymmenet taitavat pankkineidit hyvin meikattuina ja korut heiluen, kampaukset vavahdellen niitä hakkaamassa luovat sinfonian, kiireisen teeman, yltyvän, huipennusta odottavan, mutta sen tulematta aina vain staccatoina jatkuvan soitannon. Siitä sulautuu yhtenäinen pauhu, joka eteisestä kuultuna sai jopa ajoittain laulavan rytmin. Lähietäisyydeltä modernissa sinfoniassa erottuu myös eri instrumenttien sooloja, esimerkiksi leimasinten pyörähdyksestä ja osumista kuuluva remps-bumps, uudestaan ja uudestaan, aina neljän sarjoina ja kaikilta suunnilta, onhan tositteiden leimaaminen pankkitoiminnan olennaisinta ydintä. Yksittäiset äänilähteet voisi jo paikallistaakin, se joka näkisi vihreällä marmorilla vuoratun tiskin ylitse. Minä en.
Vokalisteina erottuu melun ylitse ruotsinkielistä puhetta. En toki ymmärrä, mutta kovalta kalskahtava äänikuva ja voimallisempi rytmi puhuttelevat. Ja voinhan lukea, tiskillä lepäävistä metallisista viistekkeisistä laatoista ”Myös kassa-asiat – Även kassaärenden” tai seinästä salin perältä tyylikkäillä mustanruskeilla kohokirjaimilla ihmeellisiä asioita ”Ulkomaat – Utlandet”, ”Perittävät – Inkasso” tai proosallisemmin ”Talletukset – Depositioner”. Vielä kun tietäisi, miten sanotaan, tuo viimeinen sana varsinkin. Saati sitten ”Shekkitilit – Checkräkningar”.
Odottaa saadaan yleensä aikansa, onhan väkeä paljon, talvitakit kostuvat ja päästävät märän veran tuoksuaan, hajuvesien omaan sekoittuen. Silti en väsy taivastelemaan, kuuntelemaan. Onhan kaikki aivan eri mittakaavassa kuin kotikirkonkylän osuuskassassa tai säästöpankissa, piskuisessa Kansallispankissakaan. Konttorikonekonsertista erottaa aina uusia teemoja ja toisintoja, soolojakin, jonkun instrumentin lopettaessa kaksi muuta aloittaa. Kuittilomakkeiden paljoutta ei väsy ihmettelemään. Yksin pankkisiirtolomake, aikansa ylpeys, päällä punainen, maksajan pankki, sitten vihreä, saajan pankki, ruskea, saaja, ja lopulta se joka jää isän käteen, sininen ja jo häilyvällä tekstillä täytetty, maksaja. Ohuen itsekopioivan karheahkon paperin sivistynyt kahina kun pankkivirkailija kääntelee, vikkelästi sittenkin, joillakuilla oranssi kuminen sormustin avittamassa, lehden kerrallaan esiin, ja mäiskii kullekin sivulle violetinsinisen leiman laitteella, jossa on juokseva päivämäärä ja teksti PYP-H:ki-Senaatintori – NFB-H:fors-Senatstorget, olen kotona mennyt omin päin katsomaan isän kirjoituspöydältä.
Jos käy hyvin, tai huonosti, miten sen nyt ottaa, joudutaan vielä menemään sivukäytävän päähän, Aleksanterinkadun kulmaan, vähän alemmas, kuponkiosastolle – kupongavdelning. Heti käytävästä käännyttäessä pääpankkisalin kumu vaimenee. Perillä on vähemmän väkeä, hiljaisempaa, mutta pienelle pojalle erittäinkin ystävällisiä tätejä, jotka puhuvat suomea huolitellusti. Sielläkin voi joutua odottelemaan, pitkästymistä auttaa torjumaan isoista ikkunoista verhon lävitse varjokuvina kulkevien raitiovaunujen seuraaminen. Perävaunua ylös Aleksanterinkatua vetävien vanhojen puukoristen vaunujen ujellus ja kolina erottuu hyvin sisälle, luo pankkitoiminnalle sen vakavuutta korostavan taustan. Täällä on myös paikan nimen mukaisesti kuponkitaivas: värikylläisiä, kuin leikkiraha ja nimeltään arvoituksellisia: ”talonki – talong”, ”osinkolippu – dividendkupong”. Sisätilojen äänimaailma on hillittyä puhetta, monestikin ruotsiksi, väliin pieni kirjoitus- tai laskukonesoolo jonkun leimasimen harvakseltaan komppaamana.
Ihmeellisempää voi enää olla kellarissa, pääovesta vasemmalle, holvissa, jossa käydään lähinnä vain keväisin, ja jossa on aivan hiljaista, arvopaperien haju sankka ja saatavilla teräviksi hiottuja suorakulmia, joilla kupongit leikataan niin että pieni repeytyvän paperin rahina, useita arkkeja kerrallaan, vain käy.
IL, Bryssel
Astutaan sisään moniosaisista ovista, syvästä tuulikaapista eteiseen. Lämminilmapuhaltimen ystävällinen vaikka vähän kireä hurina ja kuuma, suolalumet äkkiä ovensuihin paakuttava henkäys jää taakse. Huolella vahatut harmaaruutuiset lattiat kiiltävät. Vasemmalla istuvat vahtimestarit jakarandaisen tiskinsä takana ainakin kaksi, joskus kolmekin yhtaikaa paikalla tummansinisissä univormuissa, kultakaluunat kauluskäänteissä arvonmerkkinä. Moninkertaista kalkkeeripaperia olevien kuittilomakkeiden viehko mutta huumaava tuoksu alkaa jo tuntua. Jatketaan Väinö Aaltosen veistoshahmojen editse pankkisaliin.
Samalla, korkean fasettikaton, josta valo tulee, heijastamana iskevät salin äänet täydellä terällä vastaan.
Olen kuullut sodasta, mutten asevelvollisuutta itse aikoihin suorittamattomana tiedä, miltä konekivääri kuulostaa. Tältä kuitenkin, tai ehkä astetta kimeämpänä naputuksena tulevana, pikakivääriltä. Oikeastaan kymmeniltä pikkuisen eri korkeudelta kilpaa ja yhdessä laulavilta konetuliaseilta, rätätätätätä, ritititi-tiiii, rivinvaihto, drinnn, rätätäätäätäätä, triit-triit-triiti-trii-tri. Laskukoneiden, mekaanisten kirjoituskoneiden, kaukokirjoittimien, nitojienkin, yhtaikainen käyttö, kymmenet ja kymmenet taitavat pankkineidit hyvin meikattuina ja korut heiluen, kampaukset vavahdellen niitä hakkaamassa luovat sinfonian, kiireisen teeman, yltyvän, huipennusta odottavan, mutta sen tulematta aina vain staccatoina jatkuvan soitannon. Siitä sulautuu yhtenäinen pauhu, joka eteisestä kuultuna sai jopa ajoittain laulavan rytmin. Lähietäisyydeltä modernissa sinfoniassa erottuu myös eri instrumenttien sooloja, esimerkiksi leimasinten pyörähdyksestä ja osumista kuuluva remps-bumps, uudestaan ja uudestaan, aina neljän sarjoina ja kaikilta suunnilta, onhan tositteiden leimaaminen pankkitoiminnan olennaisinta ydintä. Yksittäiset äänilähteet voisi jo paikallistaakin, se joka näkisi vihreällä marmorilla vuoratun tiskin ylitse. Minä en.
Vokalisteina erottuu melun ylitse ruotsinkielistä puhetta. En toki ymmärrä, mutta kovalta kalskahtava äänikuva ja voimallisempi rytmi puhuttelevat. Ja voinhan lukea, tiskillä lepäävistä metallisista viistekkeisistä laatoista ”Myös kassa-asiat – Även kassaärenden” tai seinästä salin perältä tyylikkäillä mustanruskeilla kohokirjaimilla ihmeellisiä asioita ”Ulkomaat – Utlandet”, ”Perittävät – Inkasso” tai proosallisemmin ”Talletukset – Depositioner”. Vielä kun tietäisi, miten sanotaan, tuo viimeinen sana varsinkin. Saati sitten ”Shekkitilit – Checkräkningar”.
Odottaa saadaan yleensä aikansa, onhan väkeä paljon, talvitakit kostuvat ja päästävät märän veran tuoksuaan, hajuvesien omaan sekoittuen. Silti en väsy taivastelemaan, kuuntelemaan. Onhan kaikki aivan eri mittakaavassa kuin kotikirkonkylän osuuskassassa tai säästöpankissa, piskuisessa Kansallispankissakaan. Konttorikonekonsertista erottaa aina uusia teemoja ja toisintoja, soolojakin, jonkun instrumentin lopettaessa kaksi muuta aloittaa. Kuittilomakkeiden paljoutta ei väsy ihmettelemään. Yksin pankkisiirtolomake, aikansa ylpeys, päällä punainen, maksajan pankki, sitten vihreä, saajan pankki, ruskea, saaja, ja lopulta se joka jää isän käteen, sininen ja jo häilyvällä tekstillä täytetty, maksaja. Ohuen itsekopioivan karheahkon paperin sivistynyt kahina kun pankkivirkailija kääntelee, vikkelästi sittenkin, joillakuilla oranssi kuminen sormustin avittamassa, lehden kerrallaan esiin, ja mäiskii kullekin sivulle violetinsinisen leiman laitteella, jossa on juokseva päivämäärä ja teksti PYP-H:ki-Senaatintori – NFB-H:fors-Senatstorget, olen kotona mennyt omin päin katsomaan isän kirjoituspöydältä.
Jos käy hyvin, tai huonosti, miten sen nyt ottaa, joudutaan vielä menemään sivukäytävän päähän, Aleksanterinkadun kulmaan, vähän alemmas, kuponkiosastolle – kupongavdelning. Heti käytävästä käännyttäessä pääpankkisalin kumu vaimenee. Perillä on vähemmän väkeä, hiljaisempaa, mutta pienelle pojalle erittäinkin ystävällisiä tätejä, jotka puhuvat suomea huolitellusti. Sielläkin voi joutua odottelemaan, pitkästymistä auttaa torjumaan isoista ikkunoista verhon lävitse varjokuvina kulkevien raitiovaunujen seuraaminen. Perävaunua ylös Aleksanterinkatua vetävien vanhojen puukoristen vaunujen ujellus ja kolina erottuu hyvin sisälle, luo pankkitoiminnalle sen vakavuutta korostavan taustan. Täällä on myös paikan nimen mukaisesti kuponkitaivas: värikylläisiä, kuin leikkiraha ja nimeltään arvoituksellisia: ”talonki – talong”, ”osinkolippu – dividendkupong”. Sisätilojen äänimaailma on hillittyä puhetta, monestikin ruotsiksi, väliin pieni kirjoitus- tai laskukonesoolo jonkun leimasimen harvakseltaan komppaamana.
Ihmeellisempää voi enää olla kellarissa, pääovesta vasemmalle, holvissa, jossa käydään lähinnä vain keväisin, ja jossa on aivan hiljaista, arvopaperien haju sankka ja saatavilla teräviksi hiottuja suorakulmia, joilla kupongit leikataan niin että pieni repeytyvän paperin rahina, useita arkkeja kerrallaan, vain käy.
IL, Bryssel
"Sää on pilvinen"
Sää on pilvinen, paikoin sataa lunta ja vettä. Lämpötila on nollasta miinus viiteen. Pohjoisessa miinus viidestä miinus kymmeneen.
YleX:n naisjuontajan ääni on matala ja viimeisen päälle pätevä. Uutinen on sama kuin mummilassa ennen milleniumia. Paitsi siellä kuulutettiin varoituksia merenkulkijoille, kaakkoistuulta niin ja niin monta metriä sekunnissa.
Huomaan ajattelevani juontajasta tuttavallisesti, vaikken edes tiedä miltä hän näyttää. Varmasti yhtä harkitulta kuin miltä kuulostaa. Imelä miesbändi laulaa englanniksi enkä tunne bändiä. Heillä on rämisevä ja poukkoileva soundi, jotenkin samantekevä ja ihan varmasti ohimenevä – hivutan tietokoneen äänipalkkia alemmas. Vastalauseena kone pingahtaa kumisevasti. Juontajan selostus on nyt vaimeaa taustahälyä, joka uppoaa tietokoneeni hurinan alle. Kynteni kolisevat näppäimistöä vasten.
Ulkona jatkuu sama vallankumous johon heräsin. Olen miettinyt tätä: Miksi pitää alkaa kaivaa jo seitsemältä aamulla, eikö kahdeksan olisi riittävän ajoissa? Ja ennen kaikkea, miksi lopetetaan yhdeksältä? Eikö voisi metelöidä silloin kun opiskelijat ja työttömätkin ovat heränneet, vai onko tämä joku juoni, tahallista kiusantekoa kenties.
Radio kuuluu vaimeana ja kaukaa, laitan sen kokonaan pois, enää kello tikittää ja tietokone hurisee. Maha kurnii ja muistan etten ole syönyt aamupalaa. Patterista kuuluu taas tuo uhkaava lorina, kohta se ei enää lämmitä ja pitää laittaa vikailmoitus. Joka syksy sama juttu. Suoristan silti selkäni ja päätä nostaessani jumiutunut niska naksahtaa. Niveleni ovat aina olleet kuin pyyhkeen sisään käärittyjä kuivia oksia. Ateistin kunnianosoituksia Jerusalemin temppelin muistolle.
Sekavasti, maha kurnien ja vallankumouksesta rättiväsyneenä mietin gradun klikkaamista auki, kun jääkaappi alkaa hurista. Muistan, että sinnekin kertyy vettä, joka pitäisi pyyhkiä pois ennen kuin se lirahtaa lattialle. Vaativa muistutus arvostaa niitä yksinkertaisia elintarvikkeita, joita se pitää sisällään. Jääkaapin hurina. Nykynuoren metsä.
HN, Oulu
YleX:n naisjuontajan ääni on matala ja viimeisen päälle pätevä. Uutinen on sama kuin mummilassa ennen milleniumia. Paitsi siellä kuulutettiin varoituksia merenkulkijoille, kaakkoistuulta niin ja niin monta metriä sekunnissa.
Huomaan ajattelevani juontajasta tuttavallisesti, vaikken edes tiedä miltä hän näyttää. Varmasti yhtä harkitulta kuin miltä kuulostaa. Imelä miesbändi laulaa englanniksi enkä tunne bändiä. Heillä on rämisevä ja poukkoileva soundi, jotenkin samantekevä ja ihan varmasti ohimenevä – hivutan tietokoneen äänipalkkia alemmas. Vastalauseena kone pingahtaa kumisevasti. Juontajan selostus on nyt vaimeaa taustahälyä, joka uppoaa tietokoneeni hurinan alle. Kynteni kolisevat näppäimistöä vasten.
Ulkona jatkuu sama vallankumous johon heräsin. Olen miettinyt tätä: Miksi pitää alkaa kaivaa jo seitsemältä aamulla, eikö kahdeksan olisi riittävän ajoissa? Ja ennen kaikkea, miksi lopetetaan yhdeksältä? Eikö voisi metelöidä silloin kun opiskelijat ja työttömätkin ovat heränneet, vai onko tämä joku juoni, tahallista kiusantekoa kenties.
Radio kuuluu vaimeana ja kaukaa, laitan sen kokonaan pois, enää kello tikittää ja tietokone hurisee. Maha kurnii ja muistan etten ole syönyt aamupalaa. Patterista kuuluu taas tuo uhkaava lorina, kohta se ei enää lämmitä ja pitää laittaa vikailmoitus. Joka syksy sama juttu. Suoristan silti selkäni ja päätä nostaessani jumiutunut niska naksahtaa. Niveleni ovat aina olleet kuin pyyhkeen sisään käärittyjä kuivia oksia. Ateistin kunnianosoituksia Jerusalemin temppelin muistolle.
Sekavasti, maha kurnien ja vallankumouksesta rättiväsyneenä mietin gradun klikkaamista auki, kun jääkaappi alkaa hurista. Muistan, että sinnekin kertyy vettä, joka pitäisi pyyhkiä pois ennen kuin se lirahtaa lattialle. Vaativa muistutus arvostaa niitä yksinkertaisia elintarvikkeita, joita se pitää sisällään. Jääkaapin hurina. Nykynuoren metsä.
HN, Oulu
10.12.2014
Joulun äänimaisemia parin vuoden takaa
Sivustomme kuuntelukartassa voit kuunnella tallenteita myös valitsemasi teeman mukaan.
Valitsemalla Kuuntelukartan Teemat -välilehdeltä projektin Joulukaupunki Turku voit valita kuunneltavaksesi joulun äänimaisemia Turusta vuodelta 2011. Jouluiseen tunnelmaan voit tuudittautua vaikkapa joulurauhan julistuksen avulla tai voit valmistautua uuteen vuoteen kuuntelemalla vuodenvaihteen ilotulitusta.
Valitsemalla Kuuntelukartan Teemat -välilehdeltä projektin Joulukaupunki Turku voit valita kuunneltavaksesi joulun äänimaisemia Turusta vuodelta 2011. Jouluiseen tunnelmaan voit tuudittautua vaikkapa joulurauhan julistuksen avulla tai voit valmistautua uuteen vuoteen kuuntelemalla vuodenvaihteen ilotulitusta.
24.11.2014
Keskimoottorilla varustetun puuveneen tuksutus järvellä
Kuulin muutama päivä sitten hautausmaalla järveltä kantautuvan äänen, jota en aikoihin ole kuullut. Se tuttu napsuttava ja rauhallinen moottorin ääni on ollut poissa parikymmentä vuotta, mutta nyt tuo Vikström-keskimoottoria muistuttava äänihavainto vain vahvistui, ja napsuttavan moottoriäänen lisäksi alkoi kuulua myös veneen jäähdytysputken sykäyksittäin ulossylkemän jäähdytinveden loisketta.
Eikä tämä ääni-illuusio muuttunut nopeasti kiihtyväksi tehoperämoottoriksi, vaan puiden takaa todella ilmestyi järveltä näkyviin tuon aikakauden käsin tehty puuvene. Siinä se kiireettömästi kynti vedessä eteenpäin ja näytti huolella ehostetulta.
Tuon äänen valta-aikana joskus 60-luvulla Päijänteen rantamilla lapsuuskotini naapureilla oli tällaisia itse tehtyjä moottoriveneitä. Me lapset tunnistimme veneet jo kaukaa äänestä. Veneen omistajat olivat käsistään taitavia vähäpuheisia miehiä, jotka hoitivat veneillään useimmat matkat. Autoja ei tarvittu, mutta polkupyörä oli tarpeen maantiellä.
Joskus kesällä perheet menivät veneellä saareen retkelle, mutta tavallisemmin käytiin verkoilla, töissä tai muilla asioilla. Tällaisen veneen kulku ei pienilläkään lahdilla tai salmilla aiheuttanut muille vesillä liikkujille tai rantojen asukkaille harmeja. Voisi kai sanoa, että tämä moottorivene oli harmoniassa ympäristön kanssa ja sen käyttäytyminen oli rauhallista ja ennakoitavaa. Samaa ei voi sanoa nykyajan ylitehokkaista pikaveneistä.
Naapurin palatessa veneellään illansuussa kotirantaan pienellä lahdellamme kuultiin tyynellä säällä lempeä tuksuttava keskimoottorin ääni kuin iltasoittona: maassa rauha ja kaikki hyvin!
ML, Viitasaari
Eikä tämä ääni-illuusio muuttunut nopeasti kiihtyväksi tehoperämoottoriksi, vaan puiden takaa todella ilmestyi järveltä näkyviin tuon aikakauden käsin tehty puuvene. Siinä se kiireettömästi kynti vedessä eteenpäin ja näytti huolella ehostetulta.
Tuon äänen valta-aikana joskus 60-luvulla Päijänteen rantamilla lapsuuskotini naapureilla oli tällaisia itse tehtyjä moottoriveneitä. Me lapset tunnistimme veneet jo kaukaa äänestä. Veneen omistajat olivat käsistään taitavia vähäpuheisia miehiä, jotka hoitivat veneillään useimmat matkat. Autoja ei tarvittu, mutta polkupyörä oli tarpeen maantiellä.
Joskus kesällä perheet menivät veneellä saareen retkelle, mutta tavallisemmin käytiin verkoilla, töissä tai muilla asioilla. Tällaisen veneen kulku ei pienilläkään lahdilla tai salmilla aiheuttanut muille vesillä liikkujille tai rantojen asukkaille harmeja. Voisi kai sanoa, että tämä moottorivene oli harmoniassa ympäristön kanssa ja sen käyttäytyminen oli rauhallista ja ennakoitavaa. Samaa ei voi sanoa nykyajan ylitehokkaista pikaveneistä.
Naapurin palatessa veneellään illansuussa kotirantaan pienellä lahdellamme kuultiin tyynellä säällä lempeä tuksuttava keskimoottorin ääni kuin iltasoittona: maassa rauha ja kaikki hyvin!
ML, Viitasaari
20.11.2014
Äänimaisemamuistoja Elävässä arkistossa
Yle Radio Suomen Äänien iltojen viimeisin lähetys nyt kuunneltavissa myös Ylen Elävässä arkistossa (Äänien ilta 7: Muuttuvat äänimaisemat)
Lähetyksen äänimaisemia kommentoimassa professori Helmi Järviluoma-Mäkelä, professori Heikki Uimonen sekä äänitaiteilija Simo Alitalo. Toimittajana Jukka Mikkola.
12. lokakuuta lähetetyn ohjelman lisäksi Elävässä arkistossa myös Äänien iltojen aikaisemmat radiolähetykset.
Lähetyksen äänimaisemia kommentoimassa professori Helmi Järviluoma-Mäkelä, professori Heikki Uimonen sekä äänitaiteilija Simo Alitalo. Toimittajana Jukka Mikkola.
12. lokakuuta lähetetyn ohjelman lisäksi Elävässä arkistossa myös Äänien iltojen aikaisemmat radiolähetykset.
5.11.2014
Aamun ääniä lapsuudenkodissa
Uni ympäröi minut vielä ihan kokonaan, vaikka alhaalta tuvasta on kuulunut vaimeita oven sulkemisääniä ja ukin vanha seinäkello on pimpottanut kaksi kertaa puoli kuuden merkiksi. Aamu etenee omia aikojaan tuttuun ja turvalliseen tapaansa.
Mutta alitajunnassani tiedän, että kohta käynnistyy navetalla lypsykone ja kello on kuusi, äiti on aloittanut päivän työnsä. Koneen ääni voisi olla epämiellyttävä sen käynnistyessä ja vetäessä ilmaa keuhkoihinsa, meillä se kuitenkin merkitsee, että kaikki on navetassa hyvin, äidillä on kaikki hyvin ja päivä voi käynnistyä. Unia voi siis vielä rauhassa jatkaa.
Lapsuudenkodissani tuo lypsykoneen ääni sammui 2000-luvun alussa, vieläkin kuitenkin siellä yöpyessäni ihmettelen, miksi äiti ei ole käynnistänyt konetta, vaikka kello löi jo seitsemän. Onneksi äidillä on kuitenkin alhaalla tuvassa teenkeitin päällä. Sen ääni muistuttaa arjen jatkumisesta, eri tavalla vain.
RM, Lehtoi
Mutta alitajunnassani tiedän, että kohta käynnistyy navetalla lypsykone ja kello on kuusi, äiti on aloittanut päivän työnsä. Koneen ääni voisi olla epämiellyttävä sen käynnistyessä ja vetäessä ilmaa keuhkoihinsa, meillä se kuitenkin merkitsee, että kaikki on navetassa hyvin, äidillä on kaikki hyvin ja päivä voi käynnistyä. Unia voi siis vielä rauhassa jatkaa.
Lapsuudenkodissani tuo lypsykoneen ääni sammui 2000-luvun alussa, vieläkin kuitenkin siellä yöpyessäni ihmettelen, miksi äiti ei ole käynnistänyt konetta, vaikka kello löi jo seitsemän. Onneksi äidillä on kuitenkin alhaalla tuvassa teenkeitin päällä. Sen ääni muistuttaa arjen jatkumisesta, eri tavalla vain.
RM, Lehtoi
Lintujen äänet
Lintujen äänet ovat olleet minulle jo lapsesta lähtien rakkaita. Odotin jo lapsena tervapääskyjä kaupunkiin tietämättä niiden nimeä.
Tervapääskyjen lento ja niiden srrii-äänet toivat jo lapsena kesän kaupunkiin. Nyt aikuisenakin kesä alkaa täällä kaupungissa tervapääskyjen iloisen kirkumisen myötä. Tervapääskyjen sirinä kuuluu ehdottomasti lempeisiin kesäiltoihin. Samoin niiden poislähteminen tuo mieleen haikeuden tunteen syksyn alkamisesta ja siitä, että vasta ensi keväänä tavataan. Tervapääsky symboloi minulle vapautta.
Toinen tärkeä linnun ääni jo lapsesta lähtien on ollut kuikan huuto. Muistoni liittyy kesämökille, joka sijaitsee pienen järven rannalla. Kuikan mystinen huuto kesäyössä tuo mieleen jotain mystistä, ikiaikaista, jopa surullista. Nykyäänkin kuikan ääni kesämökillä on mielestäni rauhoittavampia ääniä maan päällä.
Kolmas tärkeä linnun ääni on naakkojen keskinäinen rupattelu. Jo lapsena seurasin naakkaparvien iltalentoja. Naakat kokoontuvat iltaisin päivän töistä yhteen ja järjestäytyvät nukkumapuihin rupatellen päivän asioita. Täällä Lahdessa näkee iltaisin nykyään valtavia naakkaparvia. Lähden yleensä iltaisin niiden kokoontumislentojen aikana iltakävelylle kuuntelemaan niiden rupattelua. Niiden iltarupattelu on mielestäni lohdullista ja kuuluu ehdottomasti kaupungin elämään.
Täällä Lahdessa kesään ja sen alkamiseen kuuluu mielestäni ehdottomasti naurulokkien ajoittain meluisakin äänimaailma. Sataman aallonmurtajalla pesii suuri naurulokkiyhdyskunta. Niiden kirkumista en välttämättä voi sanoa kauniiksi, mutta se kuuluu kuitenkin satamaan ja kesään. Se on kotoisa ääni ja tuo elämää satamaan. Niiden lähdettyä etelän maille laskeutuu hiljaisuus ja haikeus satamaan.
Syksyn tullessa taivaan täyttävät muuttolinnut. Hanhi-, kurki- ja joutsenparvien äänet jättävät mieleeni haikeuden kesän loppumisesta. Toivottelen linnuille hyvää matkaa ja toivon, että keväällä tapaisimme taas.
AS, Lahti
Toinen tärkeä linnun ääni jo lapsesta lähtien on ollut kuikan huuto. Muistoni liittyy kesämökille, joka sijaitsee pienen järven rannalla. Kuikan mystinen huuto kesäyössä tuo mieleen jotain mystistä, ikiaikaista, jopa surullista. Nykyäänkin kuikan ääni kesämökillä on mielestäni rauhoittavampia ääniä maan päällä.
Kolmas tärkeä linnun ääni on naakkojen keskinäinen rupattelu. Jo lapsena seurasin naakkaparvien iltalentoja. Naakat kokoontuvat iltaisin päivän töistä yhteen ja järjestäytyvät nukkumapuihin rupatellen päivän asioita. Täällä Lahdessa näkee iltaisin nykyään valtavia naakkaparvia. Lähden yleensä iltaisin niiden kokoontumislentojen aikana iltakävelylle kuuntelemaan niiden rupattelua. Niiden iltarupattelu on mielestäni lohdullista ja kuuluu ehdottomasti kaupungin elämään.
Täällä Lahdessa kesään ja sen alkamiseen kuuluu mielestäni ehdottomasti naurulokkien ajoittain meluisakin äänimaailma. Sataman aallonmurtajalla pesii suuri naurulokkiyhdyskunta. Niiden kirkumista en välttämättä voi sanoa kauniiksi, mutta se kuuluu kuitenkin satamaan ja kesään. Se on kotoisa ääni ja tuo elämää satamaan. Niiden lähdettyä etelän maille laskeutuu hiljaisuus ja haikeus satamaan.
Syksyn tullessa taivaan täyttävät muuttolinnut. Hanhi-, kurki- ja joutsenparvien äänet jättävät mieleeni haikeuden kesän loppumisesta. Toivottelen linnuille hyvää matkaa ja toivon, että keväällä tapaisimme taas.
AS, Lahti
Sahan äänimaisemaa
Ääni, joka tuo lapsuuden mieleen, on kaksiraamisen sahan ääni. Isäni (synt. 1900) oli sahanhoitajana sellaisella tavallisella sahalla, jossa oli ne kaksi raamia peräkkäin ja ne jyskyttivät voimakkaasti. Toki siellä oli muitakin ääniä, sirkkelin ääni kun niitä rimoja katkottiin ja muitakin työn ääniä. Mutta se jyskytys, joka tuntui joka paikassa.
Kävin sahalla isääni tervehtimässä ja joskus viemässä evästä sinne ollessani 7 -11 vuoden ikäinen. Siellä puikkelehdin työmiestenvälissä, oli minua varoitettu kulkemisessa, mutta joskus kävin vähän luvatta sahan alakerrassakin, missä oli mm. niiden raamien isot kivijalat ts. betonijalustat.
Tähän äänimaisemaan liittyy tietysti myös tuoksu eli se tuoreen havupuun hyvä haju.
LJ, Salo
Kävin sahalla isääni tervehtimässä ja joskus viemässä evästä sinne ollessani 7 -11 vuoden ikäinen. Siellä puikkelehdin työmiestenvälissä, oli minua varoitettu kulkemisessa, mutta joskus kävin vähän luvatta sahan alakerrassakin, missä oli mm. niiden raamien isot kivijalat ts. betonijalustat.
Tähän äänimaisemaan liittyy tietysti myös tuoksu eli se tuoreen havupuun hyvä haju.
LJ, Salo
Kaukana kaupungeista
Äänimaisemani on elämäni parasta kun asun Pohjois-Karjalassa luonnon rauhassa kaukana kaupungeista ja isoilta autoteiltä. Ulkona ollessani kuulen pääasiassa vain puiden kohinaa kun tuulee. Lintujen kommunikointia ja ketun haukkuääntä kuuluu välillä, mikä mieltäni rauhoittaa. Iltaisin mennessäni nukkumaan hiljaisuus on parasta, sillä nukahdan hyvin ja en herää öisin ollenkaan. Itse tietysti tuotan jotain ääniä ja ne liittyvät pääasiassa puuhun: halkojen hakkaamiseen ja puun palamiseen.
Mutta moottoreita ei kuulu, sillä teen kaiken itse käsin. Kaikki tämä on elämäni onnea!
Elämäni on muuttunut radikaalisti, mutta rohkea muutos ja uudet arvot ovat saaneet enemmän onnea elämääni. Olen siis entinen kaupunkilainen, mutta enää en halua kaupungissa asua vaan luonnon rauhan keskellä ja sitä kunnioittaen.
Mielestäni pelkkä kaupungistuminen ei ole hyvä tulevaisuuden kuva.
Maaseutuun ja luonnonrauhaan, luonnon kunnioittamisen ymmärtämiseen ja stressivapaaseen elämään tulisi suunnata enemmän.
NS, Martonvaara
Elämäni on muuttunut radikaalisti, mutta rohkea muutos ja uudet arvot ovat saaneet enemmän onnea elämääni. Olen siis entinen kaupunkilainen, mutta enää en halua kaupungissa asua vaan luonnon rauhan keskellä ja sitä kunnioittaen.
Mielestäni pelkkä kaupungistuminen ei ole hyvä tulevaisuuden kuva.
Maaseutuun ja luonnonrauhaan, luonnon kunnioittamisen ymmärtämiseen ja stressivapaaseen elämään tulisi suunnata enemmän.
NS, Martonvaara
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)