Sibelius-Akatemian musiikkiteknologien konsertti Jean Sibeliuksen kunniaksi

Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -hankkeen yhteistyöhenkilöt Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa ovat olleet järjestämässä musiikkiteknologien konserttia Helsingin Musiikkitalon Black Box -saliin, keskiviikkona 6. kesäkuuta. Konserttiin on vapaa pääsy.
 

Jean Sibelius on vaikuttanut musiikillaan tapaamme kuunnella ja hahmottaa äänimaailmaa.

Sibelius-Akatemian musiikkiteknologian aineryhmän opiskelijat ja opettajat tutkivat, miten Sibeliuksen aikaiset äänimaisemat ovat muuttuneet, ja miten ne inspiroivat elektroakustisen äänitaiteen tekemistä nykypäivänä. Mitä Sibeliuksen musikaalisesta pääomasta siirtyy uuteen musiikkiin? Konsertissa kuullaan akusmaattista musiikkia, äänimaisemia ja improvisaatioita työryhmän rakentamilla elektroakustisilla soittimilla ja muilla tavoilla tuotettuna.

Konsertti on osa Sibelius 150 v. -juhlavuoden ohjelmaa. Konsertissa ei ole väliaikaa.

Lisätietoja: Tuottaja Hans Tinell, 040 710 4318, hans.tinell(at)uniarts.fi

Ympäristön äänten pohdintaa lasten ja nuorten kulttuurifestivaaleilla

Lastenkulttuurikeskus Rulla järjesti lauantaina 23.5. lapsille Spark -festivaalin, jossa sekä kouluikäisille että pienemmille lapsille järjestettiin monen moista tapahtumaa Laikunlavalla sekä Tampereen Vanhan kirjastotalon edustalla ja saleissa. Festivaalin tämän vuoden teema oli ääni, ja Suomen akustisen ekologian seuran taholta tapahtumassa pidettiin kuuntelupajaa Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -hankkeen projektituottaja Kaisa Ruohosen sekä äänimaisemaprojekteissa aikaisemmin mukana olleen Outi Kautosen ohjaamana.

Suomen akustisen ekologian seuran kuuntelupaja pistettiin pystyyn kirjastotalon Mäkelän kabinettiin. Pajan teemana oli siis festivaalin mukaisesti ääni, ja tarkemmin tietysti ympäristön äänet ja äänimaisemat.

Kuuntelupajan pääteemana oli äänien aarteenmetsästys. Aarteenmetsästyksen tarkoituksena oli herkistyä kuuntelemaan ja pohtimaan oman, arkipäiväisen ympäristön ääniä. Etsinnän aarteet olivat siis nimenomaan lasten omia äänihavaintoja, eivät suinkaan varsinaisia, konkreettisia aarteita (tähän seikkaan muutamat lapset olisivat ehkä halunneet muutosta). Käytännössä lapset kävivät vanhempiensa kanssa etsimässä ääniä festivaalialueelta tai muuten Vanhan kirjastotalon ympäristöstä, tai sitten he vain jäivät kabinettiin pohdiskelemaan niitä ääniä, joita olivat samana päivänä jo ehtineet kuulla. Ääniä etsittiin pääasiassa kolmeen eri kategoriaan: kauniit äänet, rumat äänet sekä kummalliset äänet. Kauniit äänet tuntuivat olevan lapsille helpoimpia löytää ja muistella, kun taas esimerkiksi kummallisia ääniä jouduttiin usein miettimään vanhempien avustuksella hieman pidempään. 

Äänimaisemista syntyi myös keskustelua lasten, heidän vanhempiensa ja kuuntelupajan ohjaajien kesken: Ihan äskettäinkin kuultuja ääniä oli vaikea muistaa, ja lasten mielestä esimerkiksi kauniiden, rumien tai kummallisten esineiden tai kuvien löytäminen ja pohtiminen olisi ollut äänten miettimistä helpompaa. Pienen ponnistelun jälkeen erilaisia äänimuistoja kuitenkin aina löydettiin, ja lapset innostuivat onnistuessaan etsinnässä sekä lähiympäristön että muistin kätköjen kohdalla. Kauniit, rumat ja kummalliset äänet keksittyään lapset kirjoittivat ne värikkäille lapuille ja länttäsivät sinitarralla oikean kategorian alle seinällä olevaan tauluun. 

Taulu täyttyi päivän myötä tiiviiksi äänien kartastoksi, jossa jotkut äänet lukivat kirjoitettuna, toiset taas kuviksi piirrettyinä. Kauniiden äänten joukkoon kuuluivat muun muassa jään narina, myrskyn ääni, tuulikello, moottorisaha ja ”titityy”, rumiin ääniin hyttysen ininä, itku, poran ääni ja ilmapallon natina ja kummallisiin ääniin esimerkiksi radioaalto, yöllinen huuto, intialainen musiikki sekä ”tööt”.

Äänien etsinnän lisäksi kuuntelupajassa kuunneltiin cd-soittimesta tulevia äänimaisemia. Lapset vanhempineen yrittivät arvuutella, minkä tapahtuman tai vaikkapa eläimen ääntä soittimesta milloinkin kuuluu: muun muassa poron ääntely oli vaikea paikantaa oikeaan elukkaan (muun muassa leijonaa ja tiikeriä ehdotettiin).

Jotkut lapset ja vanhemmat uskaltautuivat myös kuuntelemaan henkarin ja langan avulla kuten kalat: Leikissä lanka kiedotaan metallisen henkarin koukkuun ja siitä molempien etusormien ympärille, jonka jälkeen etusormet asetetaan korviin ja heilautellaan henkaria vasten esimerkiksi pöydän kulmaa. Tavallisesti himmeä henkarin kilistely kuulostaa langan ja sormien läpi kovalta kolinalta tai voimakkailta kirkonkelloilta, kun ääni kulkee ilman sijasta kiinteän materiaalin kautta.

Yritimme myös rohkaista lapsia miettimään sitä, miltä erilaiset muodot heidän mielestään kuulostivat: esimerkiksi minkälainen ääni kuuluisi ympyrästä tai kolmiosta, jos niistä jokin ääni tulisi ulos. Lapset tätä tehtävää hieman ujostelivat, eivätkä jaksaneet miettiä muotojen ääniä kovinkaan pitkään. Muutamat lapset kuitenkin uskaltautuivat pohtimaan tehtävää, ja päätyivät muotojen ääniin tietynmuotoisten esineiden kautta: esimerkiksi ympyrä kuulostaa – ei ehkä yllättäen – pallon pomputukselta ja pienien pisteiden muodostama alue esimerkiksi hiekan rapsutukselta kenkien alla.

Meitä tapahtuman ohjaajia ilahduttivat lasten suorasukaiset vastaukset esimerkiksi rumista äänistä (”veljen jatkuva valitus” tai ”kun äiti laulaa”), kekseliäät äänimaisemapiirrustukset, ujostelevat pikkulapset, luovuuden puuskassa piirtäminen vahingossa kabinetin lattiaan sekä ikkunasta näkyneet, eri eläimiksi pukeutuneet koululaiset, jotka hauskuttivat tapahtuman lapsivieraita ja toisiaan.

Kuortaneen vellikellot

Äänitaiteilijat Simo ja Tuike Alitalo lähtevät hankkeemme äänittäjäharjoittelijoiden kanssa Kuortaneelle tallentamaan vanhojen maatalojen vellikellojen äänimaisemaa tulevalla viikolla. Ohessa tiedote projektista.

Kuortanelaisten talojen vellikelloja kartoitetaan ja tallennetaan toukokuussa.

Pohjalaistalojen perinteitä on viime vuosina tutkittu ja elvytetty, mutta paljon paikallisia erikoispiirteitä on vielä selvittämättä. Kuortanelaisille taloille ovat tyypillisiä komeat vellikellot. Kelloista tiedetään kuitenkin hämmästyttävän vähän. Kuurtanes-seuran avustuksella on laskettu, että vellikello on noin kahdessakymmenessä kuortanelaistalossa. Vellikelloista kiinnostuneet turkulaiset äänitaiteilijat Simo ja Tuike Alitalo ovat nyt tulossa selvittämään missä kunnossa kellot ovat, voiko niitä soittaa ja jos voi, myös äänittämään näitä kelloja. Äänityksiä tehdään 25.-26. toukokuuta.

Alitalot haluavat äänitysten avulla selvittää miltä kellot kuulostavat, miten niitä voidaan soittaa, miten kauas niiden ääni kuuluu ja voitaisiinko mahdollisesti kelloja vielä nykyään soittaa ja käyttää, vaikkapa yhteiseksi iloksi ja ylennykseksi.

Vellikellolla varustettujen talojen omistajia ja asukkaita toivotaan mukaan hankkeeseen. Taiteilijat toivovat voivansa tulla taloihin soittamaan kelloja ja tallentamaan niiden ääntä. Toiveena on myös, että talonomistajat tarkastaisivat ennakkoon kellojen ja niiden soittonarujen kunnon. Tulevan viikon aikana talonomistajat voivat varautua yhteydenottoihin. Simo Alitalo soittaa niille talonomistajille joiden yhteystiedot hän on saanut Kuurtanes-seuralta ja tiedustelee ajankohtaa, jolloin tallentajat voivat tulla paikan päälle kelloja soittamaan. Mikäli yhteystietoja ei ole saatu, tallentajat saattavat tupsahtaa pihaan ilman ennakkoilmoitusta ensi viikon maanantaina tai tiistaina.

Tallennushanke tehdään yhteistyössä Kuortaneen kulttuuritoimen kanssa. Tallennetut soitot myös julkaistaan Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat- verkkosivustolla olevalle kuuntelukartalle tulevan kesän aikana.

Lisätietoja hankkeesta saa kulttuurijohtaja Kaija Yliseltä tai äänitaiteilija Simo Alitalolta.

Naakkoja kaupunkiympäristössä

Naakkojen mielipaikat hahmottuvat Seinäjoella 

Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin kolmevuotinen kaupunkinaakkaseuranta on viety päätökseen Seinäjoella.Useamman talven yli jatkuneiden tarkkailujen aikana laskentailtoja kertyi kaikkiaan 106 kappaletta. Naakkojen laskeutumispaikat selvitettiin Lakeudenristin kirkontornista ja tarkemmat naakkamäärät havainnoitiin maastokierroksella. Naakkojen kelpuuttamien yöpymispaikkojen olosuhteet selvitettiin tarkoin. 

Talven pimeydessä työskentelyolosuhteet olivat haastavat. Mittava aineisto kuitenkin mahdollistaa johtopäätösten teon.

- Meillä alkaa olla käsitys siitä, kuinka naakkaparvet käyttävät kaupunkiympäristöä eli millä perusteilla toiset paikat kelpaavat ja toiset eivät, naakkahankkeen projektipäällikkö FT Mari Pohja-Mykrä Ruralia-instituutista valottaa.

Seinäjoen asukkaat ilmoittivat ahkerasti havaintojaan naakkojen yöpymispaikoista. Tiedot tutkijoilta piilossa olleista paikoista ovat auttaneet naakkalaskentoja ja siten helpottaneet kaupunkinaakkojen käytöksen ymmärtämistä.

 - Saimme hankkeen nettisivujen kautta useita kymmeniä yleisöhavaintoja ja moni paikka niistä osoittautui vakinaiseksi naakkojen yöpymispaikaksi, Pohja-Mykrä kiittelee.

Naakat ovat tulleet jäädäkseen 

 

 Iltaisin naakat kerääntyvät taivaalle suuriksi parviksi, jotka kiertelevät kaupungissa talojen katonharjoilla, puistoissa ja pajukoissa. Talvehtivien naakkojen kasvaneet määrät näkyvät yhä suurempina parvina asutuksen keskellä. Pohja-Mykrän mukaan naakat ovat tulleet kaupunkiympäristöön jäädäkseen.

Kolmevuotinen Naakan aiheuttamien haittojen hallinta -hanke on loppusuoralla ja tuloksia odotetaan kuluvan vuoden aikana. Ruralia-instituutti Seinäjoella on toteuttanut hanketta, jota ovat rahoittaneet ympäristöministeriö sekä Seinäjoen, Lahden ja Porin kaupungit.

Luento kaupunkinaakoista tiistaina Seinäjoella

Projektipäällikkö Mari Pohja-Mykrä pitää Seinäjoen kaupunkinaakoista yleisölle avoimen esityksen Seinäjoen kirjastossa osana Tehoa Tieteestä -luentosarjaa tiistaina 12.toukokuuta kello 18–19 (Jaaksi-sali). Luentosarjassa Seinäjoen yliopistokeskus ja eteläpohjalaiset tutkijat tarjoavat helposti kuunneltavaa asiaa siitä, mitä lähiseudulla oikein tutkitaan.

Kellokortin klonksahduksia

Olin töissä suuressa suomalaisessa matkapuhelintehtaassa. Päivä alkoi kellokortilla. Paksu pahvinen kortti työnnettiin seinällä olevaan kortinleimauslaitteeseen. Vaikka oltiin elektroniikan huipulla, korttilaitteen ääni ei ollut digitaalista piipitystä vaan kova lonksahdus, kun kortti upposi siihen. Samaa ääntä kuunneltiin pois lähtiessä. Seistiin jonossa odottamassa, kunnes kello raksahti töiden päättymisaikaan.

Aamulla oli aina kiire töihin ja piti mennä juoksujalkaa kellokortille. Klonksahdus oli helpotus, jos se tapahtui työn alkamisaikana. Töistä lähtiessä minuuttikin oli tuskastuttavan pitkä aika, kun piti odottaa kotiin pääsyä. Varsinkin pitkän vapaan alkaessa kortin uppoaminen ja klonksahdus oli riemastuttava ääni.

LV, Salo