Verkkosivuillamme ovat nyt luettavissa keruukilpailun 2. sijalla palkittu, Pauli Ylikosken teksti Nelostien ääniä sekä jaetulle 3. sijalle valittu, Kaisa Isotalon kirjoitus Iltalenkki.
Voittajien ja kunniamaininnan saaneiden tekstien luettelo ja palkintojen perustelut löytyvät täältä.
Seuran toiminta-ajatuksena on herättää kansalaisten kiinnostusta yhteisen ympäristön kaikkia äänellisiä ilmiöitä kohtaan ja tehdä tunnetuksi ääniympäristön kulttuurisia merkityksiä. Näihin sisältyvät paitsi miellyttävät ja epämiellyttäviksi koetut myös kulttuurisesti ja historiallisesti merkittävät ääni-ilmiöt ja ympäristöt sekä ennen muuta äänten ja ääniympäristöjen ainutlaatuisuus luonnossa, maaseudulla ja kaupungeissa. SAES on perustettu vuonna 1999.
25.9.2015
Nelostien ääniä
Usein ympäristön ääniin liittyy kiinteästi jokin arvotus – puhutaan esimerkiksi liikenteen melusta. Toki minuakin liikenteen ääni häiritsee, jos olen vaikkapa marjametsällä, ja häiritsee se monesti kaupunkien keskustoissakin kävellessä. Mutta kotona Pulkkilassa – pienessä pohjois-pohjalaisessa kylässä – ei ole liikenteen melua vaan liikenteen ääniä.
Luulen, että meren rannalla tai vaikkapa jokivarressa asumisen viehätykseen liittyy tietoinen tai tiedostamaton ajatus kulkureitistä – tästähän pääsisi veneellä mihin vain. Minulle tienvarren asukkina Nelostiellä on samanlainen merkitys. Nelostie kytkee vaatimattoman kylämme muualle Eurooppaan.
Olen asunut suurimman osan lähes viisikymmentä vuotta kestäneestä elämästäni Pulkkilassa valtatie 4:n varrella. Olen asunut kylällä viidessä eri osoitteessa, joista kaikista on kuuloyhteys Nelostielle, useimmista niistä myös näki valtaväylän liikenteen. Välillä asuin vuosikausia Oulussa, mutta sielläkin pitkäaikaisimmasta asunnostani Nelostien virta oli hyvin kuultavissa. Vuosien saatossa olen herännyt huomaamaan, että valtatien äänimaisemalla on minulle erityinen merkitys.
Muutimme Pulkkilaan Nelostien varrelle ollessani kolmevuotias. Eräs varhaisimmista muistikuvistani on valtatien linjauksen muuttaminen 1970. Katselin ja kuuntelin keittiön ikkunasta työmaan kuorma-autoja sekä muuta tietyökalustoa: jyriä ja asfalttikoneita. Tämän jälkeen tutuksi on tullut valtava kirjo erilaisia kuulokokemuksia, joita Nelostie tarjoaa.
Tien äänet vaihtelevat luonnollisesti ajankohdan mukaan erilaisessa vuorokausi- ja vuodenaikarytmissä. Päivällä tien äänet voivat olla taustakohinaa, mutta yöllä hiljaisempaan aikaan yksittäisiin kulkijoihin kiinnittää tarkemmin huomiota. Talvipakkasella ääni kantautuu terävämpänä kuin nuoskakelillä, toukokuussa taas saattaa havaita liikenneäänten pehmentymistä lehtipuiden vihertymisen myötä. Märän tien ääni on erilainen kuin kuivan.
Jos Nelostien äänistä nostaisi esille joitain suosikkeja, niitä olisivat esimerkiksi rekan ääni kesäyössä ja lumiaura talvipäivänä. Hiljaisessa kesäyössä raskaan rekka-auton ohiajo on jollain tavalla majesteetillinen äänikokemus. Myös moottoripyörän äänet yössä ovat mukavia, mutta kevyenä ja nopeana ajokkina ohiajavan moottoripyörän äänivaikutus on lyhytaikainen. Sen sijaan kymmeniä tonneja painava perävaunullinen yhdistelmä, jonka alla on parhaimmillaan pitkästi kolmattakymmentä rengasta, saa aikaan äänen, joka ryhtyy kuulaassa kesäyössä kuulumaan todella kaukaa. Sitten se jyristää hitaasti ohi, ja äänen hiljaa hävitessä on hyvää aikaa miettiä, minne kauas tämä yötyöläinen oli lastiaan viemässä. Joskus rekan ääneen liittyi ainakin takavuosina kuormaa peittävän pressun lepattamisesta lähtevä vaikeasti kuvailtava terävä ääni. Useammassakin asuinpaikassa rekkojen ohiajoihin on liittynyt myös tuntoaistillinen kokemus, koska lähistöllä on ollut siltoja, joiden saumojen yli ajaessaan raskas ajoneuvo sai aikaan värinää ja tömähdyksiä.
Talviseen lumiauran ääntelyyn liittyy varsin samanlainen tunnelma. Laulussa lauletaan lumiauran kolahtelusta, mutta valtatien varrella kuultuna lujaa kulkevan kuorma-auton työntämä aura ei kolise. Ääni on suihkukonemainen mutta sitä metallisempi kantava kumu. Etenkin kovemmalla pakkasella ääni taittuu hauskasti tuntuen tulevan enemmänkin taivaalta kuin tien suunnasta. Lumiauran ääneen liittyy myös oleellisesti tuntoaistikokemus: lumihiutaleitten kutittelu nenässä ja poskipäissä!
Nelostien äänet ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa. Kun lähimmät asuinpaikkani ovat olleet vain muutaman kymmenen metrin päässä Nelostiestä, on ollut helppo erottaa itse moottoreiden ääni. Eli persoonallisemmat ääntelijät kuten Kuplat, Saab 96:t ja Wartburgit tunnisti helposti. Myös moottoripyöräkannan täydellinen muuttuminen on vaikuttanut tien äänimaisemaan: raikasta kaksitahtisen ujellusta kuulee enää harvoin.
Kun kuuntelupaikka sijaitsee etäämmällä, koostuvat tieäänet ehkä enemmänkin renkaiden ja ilmavirran aikaan saamasta äänestä – ei niinkään moottoriäänistä. En tiedä kuvittelenko vain, mutta raskaan liikenteen suhteen veikkaisin rengasäänten pienentyneen merkittävästi sitten 1970-luvun, tai ainakaan ääni ei ole enää niin terävää. Vai eikö kuuntelija enää aisti asiaa samalla tavalla. Mutta Nelostien äänet kuitenkin kuuluvat ja hyvä niin - tietää olevansa kotona.
Pauli Ylikoski, Pulkkila
Luulen, että meren rannalla tai vaikkapa jokivarressa asumisen viehätykseen liittyy tietoinen tai tiedostamaton ajatus kulkureitistä – tästähän pääsisi veneellä mihin vain. Minulle tienvarren asukkina Nelostiellä on samanlainen merkitys. Nelostie kytkee vaatimattoman kylämme muualle Eurooppaan.
Olen asunut suurimman osan lähes viisikymmentä vuotta kestäneestä elämästäni Pulkkilassa valtatie 4:n varrella. Olen asunut kylällä viidessä eri osoitteessa, joista kaikista on kuuloyhteys Nelostielle, useimmista niistä myös näki valtaväylän liikenteen. Välillä asuin vuosikausia Oulussa, mutta sielläkin pitkäaikaisimmasta asunnostani Nelostien virta oli hyvin kuultavissa. Vuosien saatossa olen herännyt huomaamaan, että valtatien äänimaisemalla on minulle erityinen merkitys.
Muutimme Pulkkilaan Nelostien varrelle ollessani kolmevuotias. Eräs varhaisimmista muistikuvistani on valtatien linjauksen muuttaminen 1970. Katselin ja kuuntelin keittiön ikkunasta työmaan kuorma-autoja sekä muuta tietyökalustoa: jyriä ja asfalttikoneita. Tämän jälkeen tutuksi on tullut valtava kirjo erilaisia kuulokokemuksia, joita Nelostie tarjoaa.
Tien äänet vaihtelevat luonnollisesti ajankohdan mukaan erilaisessa vuorokausi- ja vuodenaikarytmissä. Päivällä tien äänet voivat olla taustakohinaa, mutta yöllä hiljaisempaan aikaan yksittäisiin kulkijoihin kiinnittää tarkemmin huomiota. Talvipakkasella ääni kantautuu terävämpänä kuin nuoskakelillä, toukokuussa taas saattaa havaita liikenneäänten pehmentymistä lehtipuiden vihertymisen myötä. Märän tien ääni on erilainen kuin kuivan.
Jos Nelostien äänistä nostaisi esille joitain suosikkeja, niitä olisivat esimerkiksi rekan ääni kesäyössä ja lumiaura talvipäivänä. Hiljaisessa kesäyössä raskaan rekka-auton ohiajo on jollain tavalla majesteetillinen äänikokemus. Myös moottoripyörän äänet yössä ovat mukavia, mutta kevyenä ja nopeana ajokkina ohiajavan moottoripyörän äänivaikutus on lyhytaikainen. Sen sijaan kymmeniä tonneja painava perävaunullinen yhdistelmä, jonka alla on parhaimmillaan pitkästi kolmattakymmentä rengasta, saa aikaan äänen, joka ryhtyy kuulaassa kesäyössä kuulumaan todella kaukaa. Sitten se jyristää hitaasti ohi, ja äänen hiljaa hävitessä on hyvää aikaa miettiä, minne kauas tämä yötyöläinen oli lastiaan viemässä. Joskus rekan ääneen liittyi ainakin takavuosina kuormaa peittävän pressun lepattamisesta lähtevä vaikeasti kuvailtava terävä ääni. Useammassakin asuinpaikassa rekkojen ohiajoihin on liittynyt myös tuntoaistillinen kokemus, koska lähistöllä on ollut siltoja, joiden saumojen yli ajaessaan raskas ajoneuvo sai aikaan värinää ja tömähdyksiä.
Talviseen lumiauran ääntelyyn liittyy varsin samanlainen tunnelma. Laulussa lauletaan lumiauran kolahtelusta, mutta valtatien varrella kuultuna lujaa kulkevan kuorma-auton työntämä aura ei kolise. Ääni on suihkukonemainen mutta sitä metallisempi kantava kumu. Etenkin kovemmalla pakkasella ääni taittuu hauskasti tuntuen tulevan enemmänkin taivaalta kuin tien suunnasta. Lumiauran ääneen liittyy myös oleellisesti tuntoaistikokemus: lumihiutaleitten kutittelu nenässä ja poskipäissä!
Nelostien äänet ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa. Kun lähimmät asuinpaikkani ovat olleet vain muutaman kymmenen metrin päässä Nelostiestä, on ollut helppo erottaa itse moottoreiden ääni. Eli persoonallisemmat ääntelijät kuten Kuplat, Saab 96:t ja Wartburgit tunnisti helposti. Myös moottoripyöräkannan täydellinen muuttuminen on vaikuttanut tien äänimaisemaan: raikasta kaksitahtisen ujellusta kuulee enää harvoin.
Kun kuuntelupaikka sijaitsee etäämmällä, koostuvat tieäänet ehkä enemmänkin renkaiden ja ilmavirran aikaan saamasta äänestä – ei niinkään moottoriäänistä. En tiedä kuvittelenko vain, mutta raskaan liikenteen suhteen veikkaisin rengasäänten pienentyneen merkittävästi sitten 1970-luvun, tai ainakaan ääni ei ole enää niin terävää. Vai eikö kuuntelija enää aisti asiaa samalla tavalla. Mutta Nelostien äänet kuitenkin kuuluvat ja hyvä niin - tietää olevansa kotona.
Pauli Ylikoski, Pulkkila
Iltalenkki
Melu on mahtava. Satojen oppilaiden koulupäivä on päättymässä. Kiiruhdan päivän viimeiseen kokoukseen. Oppilaiden hiljaiset tervehdykset ja kännyköiden napsuttelu tahdittavat askeleitani koulun ylimmällä käytävällä. Vastapaistetun pullan tuoksua, joku on tuonut kokouspullia! Puheen sorina vaimenee, päästään asiaan. Puolentoista tunnin kuluttua kuulen vain tietokoneen surinan, ajatukseni takkuavat. Vielä pari asiaa ja tämä on ohi. Mieleni sopukoista kuulen Leenan, elinikäisen ystäväni äänen: ”Hit the road Jack!” On pakko päästä pois. Sandaalieni napse kaikuu käytävällä, kun kiiruhdan huoneeseeni. Kurkistan vielä sähköpostiin. Voi, taas kurja viesti samalta lähettäjältä. Lukaisen. En vastaa. Hyppään pyörän selkään ja poljen kotia kohti. Sorainen jää rouskuu rikki renkaiden alla. Ison lätäkön kohdalla rapa roiskuu kauan.
Kotiovella soi jazz, siis neiti on kotona. Eteisessä tajuntaani virtaa kakofoniana TV:n tunnusääni, jazz ja kilahtava mikroaaltouuni. Isäntä lämmittää eilistä keittoa.
– Otatko?
– Ei, en jaksa, vielä.
Lorautan puolukkamehua lasiin, sihautan vichypullon auki ja kaadan kuplavettä mehuun. Sihinä saa juoman maistumaan entistä paremmalta.
– Sorry, syön myöhemmin.
Vilkaisen puhelimen viestit. Ystäväni, urhea nainen, ei jaksanut töihin tänään. Kipeää se ottaa, kun on aloitettava kaikki alusta. En jaksa soittaa hänelle vielä, anteeksi. Päässäni hakkaavat sepät on hiljennettävä. On pakko juosta ja puhdistaa ajatukset.
Sujautan ihanat, kuluneet verkkarit jalkaan ja puen kahisevan juoksupuvun päälle. Yksi tasku on vielä ehjä. Siellä on avainten paikka. Niiden vaimea helinä rytmittää aina juoksuani. Ulko-ovi aukeaa narahtaen. Tihkuttaa vettä, tuuli kahisuttaa lehdettömiä puita ja tyhjä karkkipussi hyppelehtii rahisten pihan vesilammikoiden ja jääsaarekkeiden välissä. Naapurin poika paukuttaa palloa varaston seinään ja huikkaa:
– Moi!
Joku paiskaa varaston oven kiinni. Lukossa taitaa olla joku vika, kun ovea on pakko paiskoa monta kertaa. Oven pauke antaa peruskompin päähäni ja päivän aikana tapaamieni ihmisten äänet huutavat punkkia. Juokse jo! Jalat aloittavat urakkansa. Voi kuinka raskailta ne tuntuvat.
Sohjoisella tiellä lenkkarien lätinää terästää soran rahina. Pääsen rytmiin. Raps, raps, raps, raps, tasatahtiin. Auto ajaa hitaasti ohi ja surisee hiljaa. Sohjo loiskuu. Otan spurtin ylös jäiselle mäelle. On saatava kiinni jostakin ajatuksesta. On unohdettava pään kumina ja ihmisten puheet. Keskityn pysymään pystyssä jäisellä polulla ja ajattelen ystävääni. Hän soittaa klassista yksinäisessä huoneessaan. Itse en jaksaisi kuunnella, en vaikka se soisi hyvin hiljaa. Mutta toivon, että musiikki hoitaa ystäväni haavoja.
Maastopyöräilijöillä on kiire. Pohkeet paksuina miehet ohittavat minut ylämäessä vingahtaen. Pysyvätköhän pystyssä jäisessä alamäessä? Sitä en näe, sillä alamäkeen päästyäni miehet ovat jo kadonneet. Kuulen kaukaa takaani miesten hörähtelyä ja puheensorinaa. Lenkkiporukka juoksee minut kiinni ja hiljenee. Taitavat kunnioittaa ikääni ja vaivalloista jolkutustani. Ajokoiralaumana maratoonarit ohittavat minut. Häpeän huohotustani. Miesporukan piikkilenkkarit purevat kevyesti jäistä polunpintaa. Onpa rapsetta ja rahinaa. Huikkaavat hyväntahtoisia kannustuksia. Kiitos. Tartun miesten imuun, yritän pysyä vauhdissa, vaikkakin sopivan välimatkan päässä. Kuulen vain oman sydämen sykkeen ja annan periksi. Menkööt. Hongat humisevat yläpuolella, eihän minulla ole mihinkään kiire.
Lähellä soi nokkahuilun tapainen hiljainen ääni. Helmipöllö siellä huhuilee kevätlempeä. Jäiselle polulle on lumenaurauksen jäljiltä jäätynyt pyykkilautainen pinta. On pakko luistella laahustamalla, jotta pysyn pystyssä. Jytyyttävä jumputus välittyy lenkkarien pojista koko kroppaan. Rytmi kuuluu ja tuntuu selässä.
Alamäessä jää ratisee lenkkareiden alla. Sulamisvesi lirisee ohuina noroina rinnettä alas. Jospa kevään myötä talven jäät sulavat sisältänikin. Mikä sinne sisälle on jäätynyt? Liika työnteko? Lähenevä vanhuus? Iso ikävä lapsia, maailmalle lähteneitä? Ihmisten murheet? Vaiko omat virheet? Sukuni naiset olivat äitini mukaan sankareita. Olisivatkohan jaksaneet juosta lujempaa? Tehdä työtäni viisaammin ja tehokkaammin? Varmaan olisivat. Älä nainen valita. Matkanteko voi väsyttää, mutta kesken ei jätetä. Vielä jaksan, jaksan. Pari mopoautoa vonkuu mäkeä ylös, ei suju helposti niilläkään. Rinne on hiekoitettu suurirakeisella soralla. Uskallan antaa jalkojen viedä kuin kesällä. Kohtahan on kesä ja silloin juoksu taas kulkee.
Liikennevaloissa autot surraavat tyhjäkäynnillä ja valo piipittää. Vihreä valo, vauhtia jalat! Polku kaartaa joelle. Rannassa tuulenvire hivelee poskiani ja ilmavirta suhisee korvissani. Rauhoitun. Jalat tapsuttelevat jäisellä polulla. Näen vettä ja virtapaikka kohisee, vaikka vain vaimeasti. Vietin lapsuuskesät joen saaressa. Kosken kohina on ollut tuutulauluni, se rauhoittaa ja lupaa uudet voimat huomiseksi, vesihän ei lopu koskaan.
Puisella sillalla askeleet kumisevat ja ylämäessä pistää vähän kylkeen. Kävelen hetken ja kuulen sorsien räpistelevän jään reunassa. Puut suhisevat. Kuinkahan ne kestävät talven noin paljaina? Ohikulkeva pariskunta puhelee kasvot vakavina. Noin vakavaksi en tahdo tulla. On juostava pois turha vakavuus.
Astun syvään lätäkköön. Sukat litisevät ja kylmä vesi turruttaa varpaat. Ei haittaa, sillä askel tuntuu kuitenkin kevyeltä ja hengitys kulkee. Lähestyn kaupunginsiltaa. Hiljaisuuteen halkeaa rako. Korvia särkevä pärinä lähestyy. Meteli peittää muut äänet, joen, tuulen, lenkkareiden alla krahisevan soran. Poika huudattaa mopoaan ja ajaa yhdellä renkaalla keulien sillan yli. Ei taida olla mopossa äänenvaimentimia, päinvastoin. Tuon menon kuulevat kyllä tädit, mummot ja nuoret tytöt. Kuinkahan pitkästi voi ajaa keulien? Lakeuden ristille asti, ehkä? Kuulen kirskunaa ja peltien räiskettä. Ei tainnut päästä ristille asti, ellei sitten jäänyt juuri siihen. Milloin soivat sireenit? Ei tälle asialle tarvita minua nyt, huomenna ehkä on toisin.
Olikohan se meidän poikia? Oppilaathan ovat omiani, kaikki kuusisataa, siltä se tuntuu. Aamulla sitten jo tiedän, nyt en ajattele. Toivottavasti ei henki lähtenyt. Ettei kuitenkaan kitumaan jäänyt? Huokaan pilville: ”Anna pojalle opetus, mutta säästä pahimmalta?” Mitä sanoisin pojalle aamulla? Entä äidille, jos poika ei enää tule kouluun. Älä ajattele! Juokse!
Koira haukahtaa minulle muutaman kerran, säälistä varmaan. Kiitos, kun huomasit. Käännyn kotiin johtavalle sillalle. Näiden korkeiden rakennusten välissä tuulee aina, ja vastaan. Tuuli ulvoo tuulitunnelissa, taitaakin olla vastatuulitunneli. Valitsen hiljaisimman reitin kotiin. Omakotialueella vain muutama koira isäntineen värjöttelee tihkussa. Mies koputtelee rautakangella uomaa auki sulamisvedelle. Savu tuoksuu. Palaakohan tuli takassa vai saunanpesässä? Olisinpa mökillä! Tuijottelisin yhtä aikaa takkatulta ja kuohuvaa koskea.
Laskettelurinteestä kuuluu vaimeaa hissikapuloiden kilinää. Joku laskettelee tälläkin ilmalla. Muistan, minkälaista oli lasketella omilla Titaneilla. Kuinka hienon puuterilumipilvien sain aikaan, kun suksien metallikantit hioivat lumen pintaa. Mitä kovemman hiontaäänen sai aikaan, sitä parempi laskija oli. Siltä ainakin tuntui. Murtsikkasuksien ääni on hiljaisempi. Ne sopivat jalkoihini, korviini ja elooni nykyisin. Rinneravintolan musiikki soi tänään hiljaa, mukavaa. Ranskanperunoiden tuoksu herättää nälkäni. Mitä isäntä lämmittikään ruuaksi lenkille lähtiessäni? Eilistä lohisoppaa, ihanaa!
Lopulta lenkkareiden alla on kiinteää maata. Sattuipa yksi kuivakin kohta tälle polulle. Kengät tapsuttavat kevyesti kuin kesällä. Tapsuttelen kotiin asti. Kotiovi tervehtii narahtaen. Täällähän on ihan hiljaista. Neiti on iltatöissä, isäntä nukkuu ja koneet ovat kiinni. Niin kaunis on hiljaisuus. Hiissaan lamellilattiaa pitkin hiljaisesti hyrisevälle jääkaapille. Lorinaa, sihinää ja jääpalojen kilinää. Nostan puolukkaisen voimajuoman huulilleni.
Höyrysauna ei anna kiukkuisia löylyjä, vaan hoitaa ihoa ja mieltä lempeästi sihisten. Nostan jalat seinälle ja olen. Ajattelen. Ajattelen. Mutta mitä? Oliko työpäivä rankka? Ei tainnut olla, kun en edes muista, mitä tapahtui. Kuolikohan se mopokuski? Päätän tarkistaa sen netistä ja muotoilla pojan keulimisesta jotakin opetukseksi uusille mopopojille. Jospa nuoret voisivat oppia edes jotakin muiden virheistä. Ystäväni päätän viedä pääsiäisenä tulvajoen saareen. Saunotan, syötän ja kuuntelen. Tarjoan tilan ja ajan patojen murtua ja pahan olon purkautua kosken kuohuihin.
Miltä minusta tuntuu? Saunan lauteilla olo on levollinen ja raukea. Kroppa ja mieli puhdistuivat. Hymyilyttää. Onni on tässä ja nyt. Sisälläni kohisee koski.
Kaisa Isotalo, Seinäjoki
Kotiovella soi jazz, siis neiti on kotona. Eteisessä tajuntaani virtaa kakofoniana TV:n tunnusääni, jazz ja kilahtava mikroaaltouuni. Isäntä lämmittää eilistä keittoa.
– Otatko?
– Ei, en jaksa, vielä.
Lorautan puolukkamehua lasiin, sihautan vichypullon auki ja kaadan kuplavettä mehuun. Sihinä saa juoman maistumaan entistä paremmalta.
– Sorry, syön myöhemmin.
Vilkaisen puhelimen viestit. Ystäväni, urhea nainen, ei jaksanut töihin tänään. Kipeää se ottaa, kun on aloitettava kaikki alusta. En jaksa soittaa hänelle vielä, anteeksi. Päässäni hakkaavat sepät on hiljennettävä. On pakko juosta ja puhdistaa ajatukset.
Sujautan ihanat, kuluneet verkkarit jalkaan ja puen kahisevan juoksupuvun päälle. Yksi tasku on vielä ehjä. Siellä on avainten paikka. Niiden vaimea helinä rytmittää aina juoksuani. Ulko-ovi aukeaa narahtaen. Tihkuttaa vettä, tuuli kahisuttaa lehdettömiä puita ja tyhjä karkkipussi hyppelehtii rahisten pihan vesilammikoiden ja jääsaarekkeiden välissä. Naapurin poika paukuttaa palloa varaston seinään ja huikkaa:
– Moi!
Joku paiskaa varaston oven kiinni. Lukossa taitaa olla joku vika, kun ovea on pakko paiskoa monta kertaa. Oven pauke antaa peruskompin päähäni ja päivän aikana tapaamieni ihmisten äänet huutavat punkkia. Juokse jo! Jalat aloittavat urakkansa. Voi kuinka raskailta ne tuntuvat.
Sohjoisella tiellä lenkkarien lätinää terästää soran rahina. Pääsen rytmiin. Raps, raps, raps, raps, tasatahtiin. Auto ajaa hitaasti ohi ja surisee hiljaa. Sohjo loiskuu. Otan spurtin ylös jäiselle mäelle. On saatava kiinni jostakin ajatuksesta. On unohdettava pään kumina ja ihmisten puheet. Keskityn pysymään pystyssä jäisellä polulla ja ajattelen ystävääni. Hän soittaa klassista yksinäisessä huoneessaan. Itse en jaksaisi kuunnella, en vaikka se soisi hyvin hiljaa. Mutta toivon, että musiikki hoitaa ystäväni haavoja.
Maastopyöräilijöillä on kiire. Pohkeet paksuina miehet ohittavat minut ylämäessä vingahtaen. Pysyvätköhän pystyssä jäisessä alamäessä? Sitä en näe, sillä alamäkeen päästyäni miehet ovat jo kadonneet. Kuulen kaukaa takaani miesten hörähtelyä ja puheensorinaa. Lenkkiporukka juoksee minut kiinni ja hiljenee. Taitavat kunnioittaa ikääni ja vaivalloista jolkutustani. Ajokoiralaumana maratoonarit ohittavat minut. Häpeän huohotustani. Miesporukan piikkilenkkarit purevat kevyesti jäistä polunpintaa. Onpa rapsetta ja rahinaa. Huikkaavat hyväntahtoisia kannustuksia. Kiitos. Tartun miesten imuun, yritän pysyä vauhdissa, vaikkakin sopivan välimatkan päässä. Kuulen vain oman sydämen sykkeen ja annan periksi. Menkööt. Hongat humisevat yläpuolella, eihän minulla ole mihinkään kiire.
Lähellä soi nokkahuilun tapainen hiljainen ääni. Helmipöllö siellä huhuilee kevätlempeä. Jäiselle polulle on lumenaurauksen jäljiltä jäätynyt pyykkilautainen pinta. On pakko luistella laahustamalla, jotta pysyn pystyssä. Jytyyttävä jumputus välittyy lenkkarien pojista koko kroppaan. Rytmi kuuluu ja tuntuu selässä.
Alamäessä jää ratisee lenkkareiden alla. Sulamisvesi lirisee ohuina noroina rinnettä alas. Jospa kevään myötä talven jäät sulavat sisältänikin. Mikä sinne sisälle on jäätynyt? Liika työnteko? Lähenevä vanhuus? Iso ikävä lapsia, maailmalle lähteneitä? Ihmisten murheet? Vaiko omat virheet? Sukuni naiset olivat äitini mukaan sankareita. Olisivatkohan jaksaneet juosta lujempaa? Tehdä työtäni viisaammin ja tehokkaammin? Varmaan olisivat. Älä nainen valita. Matkanteko voi väsyttää, mutta kesken ei jätetä. Vielä jaksan, jaksan. Pari mopoautoa vonkuu mäkeä ylös, ei suju helposti niilläkään. Rinne on hiekoitettu suurirakeisella soralla. Uskallan antaa jalkojen viedä kuin kesällä. Kohtahan on kesä ja silloin juoksu taas kulkee.
Liikennevaloissa autot surraavat tyhjäkäynnillä ja valo piipittää. Vihreä valo, vauhtia jalat! Polku kaartaa joelle. Rannassa tuulenvire hivelee poskiani ja ilmavirta suhisee korvissani. Rauhoitun. Jalat tapsuttelevat jäisellä polulla. Näen vettä ja virtapaikka kohisee, vaikka vain vaimeasti. Vietin lapsuuskesät joen saaressa. Kosken kohina on ollut tuutulauluni, se rauhoittaa ja lupaa uudet voimat huomiseksi, vesihän ei lopu koskaan.
Puisella sillalla askeleet kumisevat ja ylämäessä pistää vähän kylkeen. Kävelen hetken ja kuulen sorsien räpistelevän jään reunassa. Puut suhisevat. Kuinkahan ne kestävät talven noin paljaina? Ohikulkeva pariskunta puhelee kasvot vakavina. Noin vakavaksi en tahdo tulla. On juostava pois turha vakavuus.
Astun syvään lätäkköön. Sukat litisevät ja kylmä vesi turruttaa varpaat. Ei haittaa, sillä askel tuntuu kuitenkin kevyeltä ja hengitys kulkee. Lähestyn kaupunginsiltaa. Hiljaisuuteen halkeaa rako. Korvia särkevä pärinä lähestyy. Meteli peittää muut äänet, joen, tuulen, lenkkareiden alla krahisevan soran. Poika huudattaa mopoaan ja ajaa yhdellä renkaalla keulien sillan yli. Ei taida olla mopossa äänenvaimentimia, päinvastoin. Tuon menon kuulevat kyllä tädit, mummot ja nuoret tytöt. Kuinkahan pitkästi voi ajaa keulien? Lakeuden ristille asti, ehkä? Kuulen kirskunaa ja peltien räiskettä. Ei tainnut päästä ristille asti, ellei sitten jäänyt juuri siihen. Milloin soivat sireenit? Ei tälle asialle tarvita minua nyt, huomenna ehkä on toisin.
Olikohan se meidän poikia? Oppilaathan ovat omiani, kaikki kuusisataa, siltä se tuntuu. Aamulla sitten jo tiedän, nyt en ajattele. Toivottavasti ei henki lähtenyt. Ettei kuitenkaan kitumaan jäänyt? Huokaan pilville: ”Anna pojalle opetus, mutta säästä pahimmalta?” Mitä sanoisin pojalle aamulla? Entä äidille, jos poika ei enää tule kouluun. Älä ajattele! Juokse!
Koira haukahtaa minulle muutaman kerran, säälistä varmaan. Kiitos, kun huomasit. Käännyn kotiin johtavalle sillalle. Näiden korkeiden rakennusten välissä tuulee aina, ja vastaan. Tuuli ulvoo tuulitunnelissa, taitaakin olla vastatuulitunneli. Valitsen hiljaisimman reitin kotiin. Omakotialueella vain muutama koira isäntineen värjöttelee tihkussa. Mies koputtelee rautakangella uomaa auki sulamisvedelle. Savu tuoksuu. Palaakohan tuli takassa vai saunanpesässä? Olisinpa mökillä! Tuijottelisin yhtä aikaa takkatulta ja kuohuvaa koskea.
Laskettelurinteestä kuuluu vaimeaa hissikapuloiden kilinää. Joku laskettelee tälläkin ilmalla. Muistan, minkälaista oli lasketella omilla Titaneilla. Kuinka hienon puuterilumipilvien sain aikaan, kun suksien metallikantit hioivat lumen pintaa. Mitä kovemman hiontaäänen sai aikaan, sitä parempi laskija oli. Siltä ainakin tuntui. Murtsikkasuksien ääni on hiljaisempi. Ne sopivat jalkoihini, korviini ja elooni nykyisin. Rinneravintolan musiikki soi tänään hiljaa, mukavaa. Ranskanperunoiden tuoksu herättää nälkäni. Mitä isäntä lämmittikään ruuaksi lenkille lähtiessäni? Eilistä lohisoppaa, ihanaa!
Lopulta lenkkareiden alla on kiinteää maata. Sattuipa yksi kuivakin kohta tälle polulle. Kengät tapsuttavat kevyesti kuin kesällä. Tapsuttelen kotiin asti. Kotiovi tervehtii narahtaen. Täällähän on ihan hiljaista. Neiti on iltatöissä, isäntä nukkuu ja koneet ovat kiinni. Niin kaunis on hiljaisuus. Hiissaan lamellilattiaa pitkin hiljaisesti hyrisevälle jääkaapille. Lorinaa, sihinää ja jääpalojen kilinää. Nostan puolukkaisen voimajuoman huulilleni.
Höyrysauna ei anna kiukkuisia löylyjä, vaan hoitaa ihoa ja mieltä lempeästi sihisten. Nostan jalat seinälle ja olen. Ajattelen. Ajattelen. Mutta mitä? Oliko työpäivä rankka? Ei tainnut olla, kun en edes muista, mitä tapahtui. Kuolikohan se mopokuski? Päätän tarkistaa sen netistä ja muotoilla pojan keulimisesta jotakin opetukseksi uusille mopopojille. Jospa nuoret voisivat oppia edes jotakin muiden virheistä. Ystäväni päätän viedä pääsiäisenä tulvajoen saareen. Saunotan, syötän ja kuuntelen. Tarjoan tilan ja ajan patojen murtua ja pahan olon purkautua kosken kuohuihin.
Miltä minusta tuntuu? Saunan lauteilla olo on levollinen ja raukea. Kroppa ja mieli puhdistuivat. Hymyilyttää. Onni on tässä ja nyt. Sisälläni kohisee koski.
Kaisa Isotalo, Seinäjoki
18.9.2015
Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -keruukilpailun palkitut tekstit
Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -keruukilpailun voittajat on valittu ja myös julkistettu tänään, perjantaina 18. syyskuuta pidetyssä tilaisuudessa Helsingissä. Kiitos kaikille mielenkiinnosta keruuta kohtaan! Äänimaisemaprojektimme jatkuu seuraavaksi haastatteluiden, äänitysretkien, tutkimuksen ja tapahtumien muodossa.
Kilpailun ensimmäiselle sijalle valittiin Iiro Liukkonen Brysselistä kirjoituksellaan Pohjoismaiden Yhdyspankin pankkisali. Monitahoinen teksti kuvaa ja tulkitsee yksittäisen 1970-luvun äänimaiseman harkitusti, virke virkkeeltä. Kirjoittajalla on keveä kynä ja tarkka muisti. Signaalit, taustat ja teemat loihtivat kuuluviin modernin sinfonian ja muokkaavat pankista konserttisalin.
Toiselle sijalle valittiin pohjoispohjalainen yrittäjä Pauli Ylikoski, joka osallistui keruuseen kirjoituksellaan Nelostien ääniä. Ansiokas teksti seuraa stereotyyppisesti negatiiviseksi meluksi miellettyä ääntä rauhana, kotoisuutena ja arkisen tiedon lähteenä. Samalla Nelostien suomalainen äänimaisema ymmärretään osaksi pan-eurooppalaista äänimaisemaa.
Kolmannen sijan jakavat seinäjokelainen opettaja Kaisa Isotalo sekä eläkkeellä oleva, Jämsässä asuva entinen maanviljelijä ja lastenhoitaja Maire Hirvonen. Isotalo osallistui kilpailuun kirjoituksella Iltalenkki, joka on moniaistinen ja yksityiskohtainen kokonaisuus juoksulenkistä kuvaten sisäisen ja ulkoisen maailman muutosta matkan aikana. Hirvosen teksti Muuttuvat äänimaisemat on äänielämäkerta, joka sisältää klassisia kansatieteellisiä aihepiirejä äänten kannalta tarkasteltuna. Yksityiskohtaiset kuvaukset lähellä olevista äänilähteistä yhdistyvät erinomaisesti pihapiiriin kantavista äänistä, jotka kertovat maailman muutoksesta.
Lisäksi raati myönsi kunniamaininnat ansiokkaista äänimaisemakuvauksista yhteensä kolmelletoista kirjoittajalle.
Jukka Ahola (Oulu) – Pääskyset: Kirjallisesti ansiokas ja kunnianhimoinen fiktiivinen kuvaus äänistä läheltä ja kaukaa mummolan portailta kuunneltuna.
Heikki Haapalainen (Ylämylly) – Joensuun yliopiston yleinen tenttipäivä: Vielä aikaan ja paikkaan sidotun tenttitilanteen jännitystä.
Raija Hämäläinen (Pieksämäki) – Minun äänimaisemani: Kuulontutkimus ja kuulokoje elämänmittaisina kokemuksina.
Mikko Junes (Launonen) – Vanhoillislestadiolaisten suviseurat: Uskonnollisen tapahtuman ja yhteisön äänellinen muutos teknologisestikin kuvattuna.
Kerttu Karhu (Kauhajoki) – Hevoosen kaviooren kapset Topeekalla: Koskettava tarina, johon murre luo voimakaan tunnelman.
Jouko Mikkonen (Pilkanmaa) – Useita kirjoituksia: Äänimaisemakeruita monipuolisella ja runsaalla kerronnallaan ilahduttanut kirjoittaja.
Risto Nihtilä (Hyvinkää) – Vetolaukkujen äänet: Liikkumisen, kansainvälisyyden ja matkustamisen uutta äänimaisemaa kaupungissa.
Hilla Nättilä (Oulu) – Sää on pilvinen: Tarkkakorvainen ja yksityiskohtainen aamuhetken kuvaus.
Salme Tarkiainen (Sodankylä) – Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat: suomalaisen kuuntelukulttuurin muutos matkapuhelimia unohtamatta.
Pirkko Tiirola (Oulu) - Ääniympäristön kuvauksia ja huomioita ääniympäristöstäni: Äänielämäkerta sodasta, radiosta, musiikista ja monesta muusta merkittävästä.
Leena Vilhonen (Salo) – Matkapuhelintehtaan kellokortti: Nyt jo kadonneen kellokortin mekaaninen ääni digitaalisen piipityksen keskellä.
Jaoimme kunniamaininnat myös kahdelle, turkulaisten alakoulujen kautta keruuseen osallistuneelle koululaiselle:
Aleksi – Pikkusiskon itku: Suoraa ja hellyttävää tekstiä isoveljen kynästä.
Enriikka – Bussin ääniä: Yksityiskohtainen yhteisen tilan äänimaiseman kuvaus nuoren tarkkailemana.
Kilpailun voittajatekstit
Kilpailun ensimmäiselle sijalle valittiin Iiro Liukkonen Brysselistä kirjoituksellaan Pohjoismaiden Yhdyspankin pankkisali. Monitahoinen teksti kuvaa ja tulkitsee yksittäisen 1970-luvun äänimaiseman harkitusti, virke virkkeeltä. Kirjoittajalla on keveä kynä ja tarkka muisti. Signaalit, taustat ja teemat loihtivat kuuluviin modernin sinfonian ja muokkaavat pankista konserttisalin.
Toiselle sijalle valittiin pohjoispohjalainen yrittäjä Pauli Ylikoski, joka osallistui keruuseen kirjoituksellaan Nelostien ääniä. Ansiokas teksti seuraa stereotyyppisesti negatiiviseksi meluksi miellettyä ääntä rauhana, kotoisuutena ja arkisen tiedon lähteenä. Samalla Nelostien suomalainen äänimaisema ymmärretään osaksi pan-eurooppalaista äänimaisemaa.
Kolmannen sijan jakavat seinäjokelainen opettaja Kaisa Isotalo sekä eläkkeellä oleva, Jämsässä asuva entinen maanviljelijä ja lastenhoitaja Maire Hirvonen. Isotalo osallistui kilpailuun kirjoituksella Iltalenkki, joka on moniaistinen ja yksityiskohtainen kokonaisuus juoksulenkistä kuvaten sisäisen ja ulkoisen maailman muutosta matkan aikana. Hirvosen teksti Muuttuvat äänimaisemat on äänielämäkerta, joka sisältää klassisia kansatieteellisiä aihepiirejä äänten kannalta tarkasteltuna. Yksityiskohtaiset kuvaukset lähellä olevista äänilähteistä yhdistyvät erinomaisesti pihapiiriin kantavista äänistä, jotka kertovat maailman muutoksesta.
Lisäksi raati myönsi kunniamaininnat ansiokkaista äänimaisemakuvauksista yhteensä kolmelletoista kirjoittajalle.
Kunniamaininnat kommentteineen aakkosjärjestyksessä
Jukka Ahola (Oulu) – Pääskyset: Kirjallisesti ansiokas ja kunnianhimoinen fiktiivinen kuvaus äänistä läheltä ja kaukaa mummolan portailta kuunneltuna.
Heikki Haapalainen (Ylämylly) – Joensuun yliopiston yleinen tenttipäivä: Vielä aikaan ja paikkaan sidotun tenttitilanteen jännitystä.
Raija Hämäläinen (Pieksämäki) – Minun äänimaisemani: Kuulontutkimus ja kuulokoje elämänmittaisina kokemuksina.
Mikko Junes (Launonen) – Vanhoillislestadiolaisten suviseurat: Uskonnollisen tapahtuman ja yhteisön äänellinen muutos teknologisestikin kuvattuna.
Kerttu Karhu (Kauhajoki) – Hevoosen kaviooren kapset Topeekalla: Koskettava tarina, johon murre luo voimakaan tunnelman.
Jouko Mikkonen (Pilkanmaa) – Useita kirjoituksia: Äänimaisemakeruita monipuolisella ja runsaalla kerronnallaan ilahduttanut kirjoittaja.
Risto Nihtilä (Hyvinkää) – Vetolaukkujen äänet: Liikkumisen, kansainvälisyyden ja matkustamisen uutta äänimaisemaa kaupungissa.
Hilla Nättilä (Oulu) – Sää on pilvinen: Tarkkakorvainen ja yksityiskohtainen aamuhetken kuvaus.
Salme Tarkiainen (Sodankylä) – Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat: suomalaisen kuuntelukulttuurin muutos matkapuhelimia unohtamatta.
Pirkko Tiirola (Oulu) - Ääniympäristön kuvauksia ja huomioita ääniympäristöstäni: Äänielämäkerta sodasta, radiosta, musiikista ja monesta muusta merkittävästä.
Leena Vilhonen (Salo) – Matkapuhelintehtaan kellokortti: Nyt jo kadonneen kellokortin mekaaninen ääni digitaalisen piipityksen keskellä.
Jaoimme kunniamaininnat myös kahdelle, turkulaisten alakoulujen kautta keruuseen osallistuneelle koululaiselle:
Aleksi – Pikkusiskon itku: Suoraa ja hellyttävää tekstiä isoveljen kynästä.
Enriikka – Bussin ääniä: Yksityiskohtainen yhteisen tilan äänimaiseman kuvaus nuoren tarkkailemana.
9.9.2015
Keruukilpailun voittajat julkaistaan perjantaina 18. syyskuuta
Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -keruukilpailussa on kerätty kuvauksia ja huomioita erityyppisistä ääniympäristöistä Suomen maantieteellisten rajojen sisäpuolelta. Keruukilpailu järjestettiin lokakuusta 2014 huhtikuulle 2015. Kilpailuun osallistui yhteensä 188 vastaajaa, jotka toivat kirjoituksissaan esille peräti 1200 erillistä keruuehdotusta.
Ehdotusten sisältö vaihteli yksittäisten ääniympäristöjen erityispiirteistä kokonaisvaltaisiin äänimaisemien kuvauksiin sekä laajoihin äänimaisemamuisteluihin, jotka kattoivat eri ääniympäristöjä useiden vuosikymmenten ajalta. Voittajat valittiin osallistujien joukosta elokuun 2015 lopussa. Palkitut kirjoitukset tuovat esiin erinomaisesti suomalaisen äänimaiseman monipuolisuuden sekä kirjoittajien kyvyn tätä monipuolisuutta taidokkaasti kuvata. Äänimaisemassa kuuluu työkalujen ja -ympäristöjen muutos, digitaalisuus ja sen mukana tullut jokapaikkaisuus, siirtymä teollisesta palveluyhteiskunnaksi ja siitä itsepalveluyhteiskunnaksi sekä eri ikäisten erilaiset tavat kokea kuulemaansa.
Keruukilpailun voittajista tiedotetaan julkistamistilaisuuden myötä, joka järjestetään Helsingissä 18. syyskuuta. Samalla julkaisemme voittajat ja kunniamaininnan saaneet kirjoittajat perusteluineen verkkosivuillamme. Keruukilpailun prosessi siis lähenee loppuaan, mutta varsinainen äänimaisemahaastatteluiden ja -tallennusten keruu jatkuu vielä pitkälle ensi vuoteen.
Ehdotusten sisältö vaihteli yksittäisten ääniympäristöjen erityispiirteistä kokonaisvaltaisiin äänimaisemien kuvauksiin sekä laajoihin äänimaisemamuisteluihin, jotka kattoivat eri ääniympäristöjä useiden vuosikymmenten ajalta. Voittajat valittiin osallistujien joukosta elokuun 2015 lopussa. Palkitut kirjoitukset tuovat esiin erinomaisesti suomalaisen äänimaiseman monipuolisuuden sekä kirjoittajien kyvyn tätä monipuolisuutta taidokkaasti kuvata. Äänimaisemassa kuuluu työkalujen ja -ympäristöjen muutos, digitaalisuus ja sen mukana tullut jokapaikkaisuus, siirtymä teollisesta palveluyhteiskunnaksi ja siitä itsepalveluyhteiskunnaksi sekä eri ikäisten erilaiset tavat kokea kuulemaansa.
Keruukilpailun voittajista tiedotetaan julkistamistilaisuuden myötä, joka järjestetään Helsingissä 18. syyskuuta. Samalla julkaisemme voittajat ja kunniamaininnan saaneet kirjoittajat perusteluineen verkkosivuillamme. Keruukilpailun prosessi siis lähenee loppuaan, mutta varsinainen äänimaisemahaastatteluiden ja -tallennusten keruu jatkuu vielä pitkälle ensi vuoteen.
Kuuntelukasvatus -kirjaa saatavilla 18.9. lähtien
Äänimaisema olemme me. Kuulemme, kuuntelemme ja tulkitsemme ympäristöämme samalla kun muovaamme sitä tekemisillämme ja tekemättä jättämisillämme.
Helsingissä julkaistaan 18. syyskuuta Tampereen ammattikorkeakoulun julkaisusarjassa ilmestyvä R. Murray Schaferin ensi kertaa suomennettu teos Kuuntelukasvatus: 100 kuuntelu- ja ääniharjoitusta. Teoksen ovat suomentaneet ja toimittaneet Olli-Taavetti Kankkunen, Heikki Uimonen ja Meri Kytö.
Kuuntelukasvatus on kokoelma monipuolisia ja kekseliäitä kuunteluun äänentuottamiseen liittyviä harjoituksia. Se on tarkoitettu kaikille äänen parissa työskenteleville pedagogeille ja kaikille äänestä ja kuuntelemisesta kiinnostuneille. Kirjaa voi käyttää kuuntelukasvatuksen oppimateriaalina, korvienpuhdistuksen apuvälineenä tai vaikkapa seuraleikkien virikkeenä.
Lisätietoja hankkeesta ja kirjasta: professori Heikki Uimonen, 050 345 1900, heikki.uimonen@uniarts.fi, www.aanimaisemat.fi
Lisätietoja TAMKin julkaisuista: julkaisukoordinaattori Tiina Kenttälä-Koivumäki, 040 8012 780, tiina.kenttala-koivumaki@tamk.fi
Julkaisun arvostelukappaleen voi tilata: julkaisut@tamk.fi Julkaisun voi ostaa: http://tahtijulkaisut.pikakirjakauppa.fi/
Kirjan tiedot:
R. Murray Schafer: Kuuntelukasvatus: 100 kuuntelu- ja ääniharjoitusta.
Toimittaneet ja suomentaneet:
Olli-Taavetti Kankkunen, Heikki Uimonen ja Meri Kytö.
Tampereen ammattikorkeakoulun julkaisuja.
Sarja C. Oppimateriaaleja, 18. 135 s., kuv. Tampere
Tampereen ammattikorkeakoulu, 2015
ISSN 1456-0038
ISBN 978-952-5903-68-3(sid.)
Alkuperäinen teos:
A sound education : 100 exercises in listening and sound-making.
Arcana Editions, 1992.
Helsingissä julkaistaan 18. syyskuuta Tampereen ammattikorkeakoulun julkaisusarjassa ilmestyvä R. Murray Schaferin ensi kertaa suomennettu teos Kuuntelukasvatus: 100 kuuntelu- ja ääniharjoitusta. Teoksen ovat suomentaneet ja toimittaneet Olli-Taavetti Kankkunen, Heikki Uimonen ja Meri Kytö.
Kuuntelukasvatus on kokoelma monipuolisia ja kekseliäitä kuunteluun äänentuottamiseen liittyviä harjoituksia. Se on tarkoitettu kaikille äänen parissa työskenteleville pedagogeille ja kaikille äänestä ja kuuntelemisesta kiinnostuneille. Kirjaa voi käyttää kuuntelukasvatuksen oppimateriaalina, korvienpuhdistuksen apuvälineenä tai vaikkapa seuraleikkien virikkeenä.
Lisätietoja hankkeesta ja kirjasta: professori Heikki Uimonen, 050 345 1900, heikki.uimonen@uniarts.fi, www.aanimaisemat.fi
Lisätietoja TAMKin julkaisuista: julkaisukoordinaattori Tiina Kenttälä-Koivumäki, 040 8012 780, tiina.kenttala-koivumaki@tamk.fi
Julkaisun arvostelukappaleen voi tilata: julkaisut@tamk.fi Julkaisun voi ostaa: http://tahtijulkaisut.pikakirjakauppa.fi/
Kirjan tiedot:
R. Murray Schafer: Kuuntelukasvatus: 100 kuuntelu- ja ääniharjoitusta.
Toimittaneet ja suomentaneet:
Olli-Taavetti Kankkunen, Heikki Uimonen ja Meri Kytö.
Tampereen ammattikorkeakoulun julkaisuja.
Sarja C. Oppimateriaaleja, 18. 135 s., kuv. Tampere
Tampereen ammattikorkeakoulu, 2015
ISSN 1456-0038
ISBN 978-952-5903-68-3(sid.)
Alkuperäinen teos:
A sound education : 100 exercises in listening and sound-making.
Arcana Editions, 1992.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)