18.12.2014

Pohjoismaiden Yhdyspankin pankkisali

Olen seitsemän, tai kahta puolta. On vuosi 1970, tai vähän ennen, enintään pikkuisen jälkeen. Olen päässyt isän mukana kaupunkiin pankkiasioille. Sillä maalla ei ollut sen pankin konttoria, jossa isä mieluiten asioi. Helsingissä oli, pääpaikkansa Senaatin-, tai niin kuin monet ihmiset yhä sanoivat, Suurtorin nurkalla.

Astutaan sisään moniosaisista ovista, syvästä tuulikaapista eteiseen. Lämminilmapuhaltimen ystävällinen vaikka vähän kireä hurina ja kuuma, suolalumet äkkiä ovensuihin paakuttava henkäys jää taakse. Huolella vahatut harmaaruutuiset lattiat kiiltävät. Vasemmalla istuvat vahtimestarit jakarandaisen tiskinsä takana ainakin kaksi, joskus kolmekin yhtaikaa paikalla tummansinisissä univormuissa, kultakaluunat kauluskäänteissä arvonmerkkinä. Moninkertaista kalkkeeripaperia olevien kuittilomakkeiden viehko mutta huumaava tuoksu alkaa jo tuntua. Jatketaan Väinö Aaltosen veistoshahmojen editse pankkisaliin.

Samalla, korkean fasettikaton, josta valo tulee, heijastamana iskevät salin äänet täydellä terällä vastaan.

Olen kuullut sodasta, mutten asevelvollisuutta itse aikoihin suorittamattomana tiedä, miltä konekivääri kuulostaa. Tältä kuitenkin, tai ehkä astetta kimeämpänä naputuksena tulevana, pikakivääriltä. Oikeastaan kymmeniltä pikkuisen eri korkeudelta kilpaa ja yhdessä laulavilta konetuliaseilta, rätätätätätä, ritititi-tiiii, rivinvaihto, drinnn, rätätäätäätäätä, triit-triit-triiti-trii-tri. Laskukoneiden, mekaanisten kirjoituskoneiden, kaukokirjoittimien, nitojienkin, yhtaikainen käyttö, kymmenet ja kymmenet taitavat pankkineidit hyvin meikattuina ja korut heiluen, kampaukset vavahdellen niitä hakkaamassa luovat sinfonian, kiireisen teeman, yltyvän, huipennusta odottavan, mutta sen tulematta aina vain staccatoina jatkuvan soitannon. Siitä sulautuu yhtenäinen pauhu, joka eteisestä kuultuna sai jopa ajoittain laulavan rytmin. Lähietäisyydeltä modernissa sinfoniassa erottuu myös eri instrumenttien sooloja, esimerkiksi leimasinten pyörähdyksestä ja osumista kuuluva remps-bumps, uudestaan ja uudestaan, aina neljän sarjoina ja kaikilta suunnilta, onhan tositteiden leimaaminen pankkitoiminnan olennaisinta ydintä. Yksittäiset äänilähteet voisi jo paikallistaakin, se joka näkisi vihreällä marmorilla vuoratun tiskin ylitse. Minä en.

Vokalisteina erottuu melun ylitse ruotsinkielistä puhetta. En toki ymmärrä, mutta kovalta kalskahtava äänikuva ja voimallisempi rytmi puhuttelevat. Ja voinhan lukea, tiskillä lepäävistä metallisista viistekkeisistä laatoista ”Myös kassa-asiat – Även kassaärenden” tai seinästä salin perältä tyylikkäillä mustanruskeilla kohokirjaimilla ihmeellisiä asioita ”Ulkomaat – Utlandet”, ”Perittävät – Inkasso” tai proosallisemmin ”Talletukset – Depositioner”. Vielä kun tietäisi, miten sanotaan, tuo viimeinen sana varsinkin. Saati sitten ”Shekkitilit – Checkräkningar”.

Odottaa saadaan yleensä aikansa, onhan väkeä paljon, talvitakit kostuvat ja päästävät märän veran tuoksuaan, hajuvesien omaan sekoittuen. Silti en väsy taivastelemaan, kuuntelemaan. Onhan kaikki aivan eri mittakaavassa kuin kotikirkonkylän osuuskassassa tai säästöpankissa, piskuisessa Kansallispankissakaan. Konttorikonekonsertista erottaa aina uusia teemoja ja toisintoja, soolojakin, jonkun instrumentin lopettaessa kaksi muuta aloittaa. Kuittilomakkeiden paljoutta ei väsy ihmettelemään. Yksin pankkisiirtolomake, aikansa ylpeys, päällä punainen, maksajan pankki, sitten vihreä, saajan pankki, ruskea, saaja, ja lopulta se joka jää isän käteen, sininen ja jo häilyvällä tekstillä täytetty, maksaja. Ohuen itsekopioivan karheahkon paperin sivistynyt kahina kun pankkivirkailija kääntelee, vikkelästi sittenkin, joillakuilla oranssi kuminen sormustin avittamassa, lehden kerrallaan esiin, ja mäiskii kullekin sivulle violetinsinisen leiman laitteella, jossa on juokseva päivämäärä ja teksti PYP-H:ki-Senaatintori – NFB-H:fors-Senatstorget, olen kotona mennyt omin päin katsomaan isän kirjoituspöydältä.

Jos käy hyvin, tai huonosti, miten sen nyt ottaa, joudutaan vielä menemään sivukäytävän päähän, Aleksanterinkadun kulmaan, vähän alemmas, kuponkiosastolle – kupongavdelning. Heti käytävästä käännyttäessä pääpankkisalin kumu vaimenee. Perillä on vähemmän väkeä, hiljaisempaa, mutta pienelle pojalle erittäinkin ystävällisiä tätejä, jotka puhuvat suomea huolitellusti. Sielläkin voi joutua odottelemaan, pitkästymistä auttaa torjumaan isoista ikkunoista verhon lävitse varjokuvina kulkevien raitiovaunujen seuraaminen. Perävaunua ylös Aleksanterinkatua vetävien vanhojen puukoristen vaunujen ujellus ja kolina erottuu hyvin sisälle, luo pankkitoiminnalle sen vakavuutta korostavan taustan. Täällä on myös paikan nimen mukaisesti kuponkitaivas: värikylläisiä, kuin leikkiraha ja nimeltään arvoituksellisia: ”talonki – talong”, ”osinkolippu – dividendkupong”. Sisätilojen äänimaailma on hillittyä puhetta, monestikin ruotsiksi, väliin pieni kirjoitus- tai laskukonesoolo jonkun leimasimen harvakseltaan komppaamana.

Ihmeellisempää voi enää olla kellarissa, pääovesta vasemmalle, holvissa, jossa käydään lähinnä vain keväisin, ja jossa on aivan hiljaista, arvopaperien haju sankka ja saatavilla teräviksi hiottuja suorakulmia, joilla kupongit leikataan niin että pieni repeytyvän paperin rahina, useita arkkeja kerrallaan, vain käy.

IL, Bryssel



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti