On olemassa ääni, jota mielelläni muistelen, jopa kaipaan.
Asuimme Viipurissa. Kesämökkimme oli ja on Taipalsaarella. Kun Viipurista oli matkustettu Lappeenrantaan, ei sieltä enää ollut samana päivänä jatkoyhteyttä Taipalsaarelle. Salmetar laiva lähtisi vasta seuraavana aamuna Taipalsaarelle Lappeenrannan laivarannasta. Piti siis yöpyä Lappeenrannassa. Yövyimme aina Hotelli Patriassa.
Aamulla kuulin sen äänen heti herättyäni: Hevosen kavioiden rauhallinen, rytmikäs kopsutus mukulakivellä tai asvaltilla. Kun yksi hevonen oli verkkaisesti kopsutellut ikkunan alta, saapui seuraava. Osa hevosista suuntasi läheiselle torille laivarantaan.
Halusin kuunnella sängyssä pitkään. Nämä kuuluivat yhteen: kesä, alkava loma ja kavioitten kopina. Myöhemmin olen vielä lisännyt mielessäni, että silloin oli rauha, aika ennen sotaa.
Kohta sodan jälkeen Taipalsaarelle rakennettiin maantie. Enää ei ollut tarvetta yöpyä hotellissa. Tätä nostalgista hevosen askellusta kuulin kuitenkin kesäisin Lappeenrannassa vielä pitkään.
Nykyään ei hevosen kavioiden kopse kuulu edes Lappeenrannan kaupungin arkisiin ääniin.
Kun kuljen kesällä lehmusten reunustamaa katua Hotelli Patrian ohi, muistan elävästi sen äänen, jonka kuulin sänkyyni hotellin avoimesta ikkunasta kesäaamuna kauan sitten.
KL, Tampere
Seuran toiminta-ajatuksena on herättää kansalaisten kiinnostusta yhteisen ympäristön kaikkia äänellisiä ilmiöitä kohtaan ja tehdä tunnetuksi ääniympäristön kulttuurisia merkityksiä. Näihin sisältyvät paitsi miellyttävät ja epämiellyttäviksi koetut myös kulttuurisesti ja historiallisesti merkittävät ääni-ilmiöt ja ympäristöt sekä ennen muuta äänten ja ääniympäristöjen ainutlaatuisuus luonnossa, maaseudulla ja kaupungeissa. SAES on perustettu vuonna 1999.
16.2.2015
13.2.2015
Tapahtuma 5.3.: Ääni ja kaupunki – Tulevaisuuden Seinäjoki?
Tervetuloa Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -hankkeen yleisöseminaariin!
to 5.3.2015 klo 10–16
Apila-kirjasto (Alvar Aallon katu 14, Seinäjoki)
Näitä kysymyksiä pohditaan torstaina 5.3.2015 järjestettävässä tapahtumapäivässä Seinäjoen pääkirjastossa Apilassa. Tilaisuudessa käsitellään kaupunkisuunnittelua, keskustan kehittämistä ja Seinäjoen keskustan äänimaisemaa eri näkökulmista. Seminaarin järjestää Taideyliopiston Sibelius-Akatemian Seinäjoen yksikkö yhdessä Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -hankkeen ja Apila-kirjaston kanssa. Seminaarin aluksi tehdään kuuntelukävely Seinäjoen keskusta-alueella. Tauon jälkeen vuorossa on kutsuttuja puheenvuoroja ja yleisökeskustelu.
Tapahtuma on suunnattu alueen päättäjille, suunnittelijoille ja kaikille kaupunki- ja äänisuunnittelusta kiinnostuneille ammattilaisille ja kansalaisille, joilla on halua ottaa kantaa ja vaikuttaa siihen, millaiseksi heidän tuleva elinympäristönsä muodostuu.
Ohjelma
10.00–
13.00–
14.00–
15.30–
–16.00 Tilaisuus päättyy
Kommentaattorina aluehistorian tutkimusjohtaja FT Sulevi Riukulehto (HY, Ruralia-instituutti)
Tilaisuus on ilmainen, kahvitarjoilu. Tervetuloa!
Lisätietoja:
Heikki Uimonen, professori, Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -hankkeen koordinaattori, 050 345 1900
Kaisa Ruohonen, projektituottaja, Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -hanke, aanimaisemat@uta.fi www.aanimaisemat.fi
Ääni ja kaupunki – Tulevaisuuden Seinäjoki?
to 5.3.2015 klo 10–16
Apila-kirjasto (Alvar Aallon katu 14, Seinäjoki)
Voiko Seinäjoen äänimaisemaa suunnitella? Millä tavoin äänisuunnittelu on mahdollista ottaa osaksi Seinäjoen keskustan ja asemaseudun kehittämistä? Mitä iloa on kuuntelukasvatuksesta peruskouluissa? Onko äänellinen arki muuttunut?
Näitä kysymyksiä pohditaan torstaina 5.3.2015 järjestettävässä tapahtumapäivässä Seinäjoen pääkirjastossa Apilassa. Tilaisuudessa käsitellään kaupunkisuunnittelua, keskustan kehittämistä ja Seinäjoen keskustan äänimaisemaa eri näkökulmista. Seminaarin järjestää Taideyliopiston Sibelius-Akatemian Seinäjoen yksikkö yhdessä Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -hankkeen ja Apila-kirjaston kanssa. Seminaarin aluksi tehdään kuuntelukävely Seinäjoen keskusta-alueella. Tauon jälkeen vuorossa on kutsuttuja puheenvuoroja ja yleisökeskustelu.
Tapahtuma on suunnattu alueen päättäjille, suunnittelijoille ja kaikille kaupunki- ja äänisuunnittelusta kiinnostuneille ammattilaisille ja kansalaisille, joilla on halua ottaa kantaa ja vaikuttaa siihen, millaiseksi heidän tuleva elinympäristönsä muodostuu.
Ohjelma
10.00–
- Tervetuliaissanat, professori Heikki Uimonen (Sibelius-Akatemia)
- Kaupunkisuunnittelu ja Seinäjoen keskustan kehittäminen, kehittämisjohtaja Erkki Välimäki (Seinäjoen kaupunki) ja arkkitehti Ari Hynynen (TTY)
- Kuuntelukävely Seinäjoen keskusta-alueella, äänitaitelijat Simo ja Tuike Alitalo (Kuulumia- hanke)
- Paluu Apilaan ja keskustelua kuuntelukävelystä
13.00–
- Tauko ja kahvitarjoilu
14.00–
- Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat, tutkijatohtori Meri Kytö & Kaisa Ruohonen (TaY)
- Äänimaisemat, virikkeellisyys ja kuuntelukasvatus, lehtori Marianne Decoster-Taivalkoski (Sibelius-Akatemia)
- Äänimaisemien dokumentointi, yliopettaja Ari Koivumäki (TAMK)
15.30–
- Keskustelua ja kysymyksiä
–16.00 Tilaisuus päättyy
Kommentaattorina aluehistorian tutkimusjohtaja FT Sulevi Riukulehto (HY, Ruralia-instituutti)
Tilaisuus on ilmainen, kahvitarjoilu. Tervetuloa!
Lisätietoja:
Heikki Uimonen, professori, Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -hankkeen koordinaattori, 050 345 1900
Kaisa Ruohonen, projektituottaja, Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -hanke, aanimaisemat@uta.fi www.aanimaisemat.fi
9.2.2015
Kalaretki
70-luvun alkuvuosina olin iältäni kymmenen vuoden kieppeillä. Perheeni asui Siilinjärven kirkonkylällä muutaman sadan metrin päässä Siilinjoesta, jota pitkin oli yhteys pohjoiseen Pikku-Sulkavalle, Keski-Sulkavalle ja lopulta Iso-Sulkavalle. Isäni oli ikäkaudelleen, 30-luvulla syntyneenä, tyypillisesti innokas kalamies ja luonnossa liikkuja.
Hänen kanssaan tein ikimuistoisia, aamuisia, kalaretkiä Iso-Sulkavalle kunnes armeija ja opiskelu veivät minut pois noista maisemista. Eikä Kemiran apatiittikaivoskaan Iso-Sulkavan rannoilla varmaan ollut kovin suotuisa kenenkään kalastuksen jatkamiselle tuolla järvellä.
Muistorikkain kalaretki tapahtui noina vuosina. En voi olla aivan varma ajankohdasta, mutta sanotaan nyt heinäkuun loppupuolella 1975. Aamuongelle lähtiessämme isäni herätti minut puolen neljän kieppeillä. Pikaisen aamupalan jälkeen kävelimme Siilinjoelle, josta lähdimme etenemään kohti Iso-Sulkavaa kolmen hevosvoiman Evinruden vauhdittamalla puisella soutuveneellä. Aamu-usva leijui järvien päällä niin, että oli melkein mahdotonta seurata oikeaa reittiä. Pikku-Sulkavan ja Keski-Sulkavan osalta venematka oli vielä kohtuullisen helppo, kun pystyi seuramaan rantoja. Iso-Sulkavan viimeiset kilometrit menimme kuitenkin melkein vaiston varassa, koska onkipaikka oli keskellä järveä, emmekä siten voineet seurata rantakaislikkoja.
Selkäluodolle päästyämme meidät ympäröi lähes täydellinen hiljaisuus. Moottori oli sammutettu hyvissä ajoin, ja vene oli lipunut viimeiset kymmenet metrit omalla vauhdillaan. Ankkuri sujahti melkein äänettömästi veteen, ja ainoat äänet olivat pilkkionkien pienet kolahdukset veneen laitoihin sekä hiljainen keskustelu isäni kanssa.
Keskustelu sekin koski vain oleellisia asioita – nykiikö tai heitätkö palan sättiä. Kalojen kiskominen aiheutti välillä pientä ihastunutta suun suhistelua, kun veneeseen nousi oikein komea paistiahven. Välillä taas kuului suoraan sielusta kumpuavaa kiroilua, kun “se suurin ahven” potkasi veneen reunasta ja irtosi koukusta kadoten takaisin syvyyksiin.
En muista tapahtuiko seuraava vain tuon yhden kerran vai useamminkin noiden kesien aikana, mutta kesken hiljaisuuden, kun aamu-usva oli jo melkein kokonaan haihtunut, jostakin eteläiseltä rannalta kuului jotain uskomattoman kaunista. Talon lehmiä siellä kutsuttiin aamulypsylle. Hetki oli maaginen – hiljaisuuden keskellä litania lehmien nimiä ja sitten prui-pruiiii –kiekaisu perään. Tämä muutaman kerran pienin väliajoin.
Aika pysähtyi hetkeksi.
Huutoa ei enää kuulunut. Vielä muutama tovi hiljaisuutta, jonka jälkeen alkoi sieltä täältä kuulua töihin lähtevien ihmisten ääniä ja autojen murinoita, kunnes tuulen viriäminen peitti muut äänet alleen.
Oli aika nostaa ankkuri ja käynnistää perämoottori. Yksi aamu oli kuin sata vuotta Suomen historiaa.
IR, Pohela
Muistorikkain kalaretki tapahtui noina vuosina. En voi olla aivan varma ajankohdasta, mutta sanotaan nyt heinäkuun loppupuolella 1975. Aamuongelle lähtiessämme isäni herätti minut puolen neljän kieppeillä. Pikaisen aamupalan jälkeen kävelimme Siilinjoelle, josta lähdimme etenemään kohti Iso-Sulkavaa kolmen hevosvoiman Evinruden vauhdittamalla puisella soutuveneellä. Aamu-usva leijui järvien päällä niin, että oli melkein mahdotonta seurata oikeaa reittiä. Pikku-Sulkavan ja Keski-Sulkavan osalta venematka oli vielä kohtuullisen helppo, kun pystyi seuramaan rantoja. Iso-Sulkavan viimeiset kilometrit menimme kuitenkin melkein vaiston varassa, koska onkipaikka oli keskellä järveä, emmekä siten voineet seurata rantakaislikkoja.
Selkäluodolle päästyämme meidät ympäröi lähes täydellinen hiljaisuus. Moottori oli sammutettu hyvissä ajoin, ja vene oli lipunut viimeiset kymmenet metrit omalla vauhdillaan. Ankkuri sujahti melkein äänettömästi veteen, ja ainoat äänet olivat pilkkionkien pienet kolahdukset veneen laitoihin sekä hiljainen keskustelu isäni kanssa.
Keskustelu sekin koski vain oleellisia asioita – nykiikö tai heitätkö palan sättiä. Kalojen kiskominen aiheutti välillä pientä ihastunutta suun suhistelua, kun veneeseen nousi oikein komea paistiahven. Välillä taas kuului suoraan sielusta kumpuavaa kiroilua, kun “se suurin ahven” potkasi veneen reunasta ja irtosi koukusta kadoten takaisin syvyyksiin.
En muista tapahtuiko seuraava vain tuon yhden kerran vai useamminkin noiden kesien aikana, mutta kesken hiljaisuuden, kun aamu-usva oli jo melkein kokonaan haihtunut, jostakin eteläiseltä rannalta kuului jotain uskomattoman kaunista. Talon lehmiä siellä kutsuttiin aamulypsylle. Hetki oli maaginen – hiljaisuuden keskellä litania lehmien nimiä ja sitten prui-pruiiii –kiekaisu perään. Tämä muutaman kerran pienin väliajoin.
Aika pysähtyi hetkeksi.
Huutoa ei enää kuulunut. Vielä muutama tovi hiljaisuutta, jonka jälkeen alkoi sieltä täältä kuulua töihin lähtevien ihmisten ääniä ja autojen murinoita, kunnes tuulen viriäminen peitti muut äänet alleen.
Oli aika nostaa ankkuri ja käynnistää perämoottori. Yksi aamu oli kuin sata vuotta Suomen historiaa.
IR, Pohela
Vetolaukkujen kolinaa rautatieasemalla
Käykääpä kuuntelemassa sitä ritinää ja kolinaa, mikä kuuluu Helsingin päärautatieasemalla.
Katetussa tilassa nämä äänet kuuluvat hyvin ja niistä muodostuu koko orkesteri. Äänet lähtevät junilta tulevien ja juniin menevien matkustajien vetolaukuista. Laukkujen pyörät ääntelevät laiturikiveyksen saumakohtia kohdatessaan eri lailla kuin tasaisella asfaltilla. Painavasta laukusta lähtee erilainen ääni kuin kevyestä laukusta.
Nuoruudessani oli toisin. Silloin ei ollut pyörillä kulkevia vetolaukkuja. Oli vain reppuja ja kapsäkkejä. Aseman laituriautot tai kantajat kuljettivat matkustavaisten tavaroita. Sitten yhtäkkiä katukuvaan ja laitureille ilmestyivät nämä pyörälliset vetolaukut voimia säästämään ja joskus korvia kiusaamaan. Laukkujen pyörien päällyste ja pyörien koko vaikuttavat ääniin.
Tuleehan noita ääniä kuunnellessa hiukan nostalginen olo. Jotkut menevät matkalle suurin toivein. Toiset jo palaavat, laukun äänissä kuuluu ilo ja suru. Kulkijan kiire antaa äänille uutta pontta. Kohta tekee mieli itsekin lähteä matkalle.
Laukun ääniä kuulee myös satamissa ja lentoasemilla. Siellä äänien sävy on erilainen joskus kilisevä ja kiireinen, kun jokainen haluaa olla ensimmäisenä tarkastuspisteissä.
Asemalla on toisin. Junilla on kiire. Minulla ei.
RN, Hyvinkää
Katetussa tilassa nämä äänet kuuluvat hyvin ja niistä muodostuu koko orkesteri. Äänet lähtevät junilta tulevien ja juniin menevien matkustajien vetolaukuista. Laukkujen pyörät ääntelevät laiturikiveyksen saumakohtia kohdatessaan eri lailla kuin tasaisella asfaltilla. Painavasta laukusta lähtee erilainen ääni kuin kevyestä laukusta.
Nuoruudessani oli toisin. Silloin ei ollut pyörillä kulkevia vetolaukkuja. Oli vain reppuja ja kapsäkkejä. Aseman laituriautot tai kantajat kuljettivat matkustavaisten tavaroita. Sitten yhtäkkiä katukuvaan ja laitureille ilmestyivät nämä pyörälliset vetolaukut voimia säästämään ja joskus korvia kiusaamaan. Laukkujen pyörien päällyste ja pyörien koko vaikuttavat ääniin.
Tuleehan noita ääniä kuunnellessa hiukan nostalginen olo. Jotkut menevät matkalle suurin toivein. Toiset jo palaavat, laukun äänissä kuuluu ilo ja suru. Kulkijan kiire antaa äänille uutta pontta. Kohta tekee mieli itsekin lähteä matkalle.
Laukun ääniä kuulee myös satamissa ja lentoasemilla. Siellä äänien sävy on erilainen joskus kilisevä ja kiireinen, kun jokainen haluaa olla ensimmäisenä tarkastuspisteissä.
Asemalla on toisin. Junilla on kiire. Minulla ei.
RN, Hyvinkää
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)