25.9.2015

Iltalenkki

Melu on mahtava. Satojen oppilaiden koulupäivä on päättymässä. Kiiruhdan päivän viimeiseen kokoukseen. Oppilaiden hiljaiset tervehdykset ja kännyköiden napsuttelu tahdittavat askeleitani koulun ylimmällä käytävällä. Vastapaistetun pullan tuoksua, joku on tuonut kokouspullia! Puheen sorina vaimenee, päästään asiaan. Puolentoista tunnin kuluttua kuulen vain tietokoneen surinan, ajatukseni takkuavat. Vielä pari asiaa ja tämä on ohi. Mieleni sopukoista kuulen Leenan, elinikäisen ystäväni äänen: ”Hit the road Jack!” On pakko päästä pois. Sandaalieni napse kaikuu käytävällä, kun kiiruhdan huoneeseeni. Kurkistan vielä sähköpostiin. Voi, taas kurja viesti samalta lähettäjältä. Lukaisen. En vastaa. Hyppään pyörän selkään ja poljen kotia kohti. Sorainen jää rouskuu rikki renkaiden alla. Ison lätäkön kohdalla rapa roiskuu kauan.

Kotiovella soi jazz, siis neiti on kotona. Eteisessä tajuntaani virtaa kakofoniana TV:n tunnusääni, jazz ja kilahtava mikroaaltouuni. Isäntä lämmittää eilistä keittoa.

– Otatko?
– Ei, en jaksa, vielä.

Lorautan puolukkamehua lasiin, sihautan vichypullon auki ja kaadan kuplavettä mehuun. Sihinä saa juoman maistumaan entistä paremmalta.

– Sorry, syön myöhemmin.

Vilkaisen puhelimen viestit. Ystäväni, urhea nainen, ei jaksanut töihin tänään. Kipeää se ottaa, kun on aloitettava kaikki alusta. En jaksa soittaa hänelle vielä, anteeksi. Päässäni hakkaavat sepät on hiljennettävä. On pakko juosta ja puhdistaa ajatukset.

Sujautan ihanat, kuluneet verkkarit jalkaan ja puen kahisevan juoksupuvun päälle. Yksi tasku on vielä ehjä. Siellä on avainten paikka. Niiden vaimea helinä rytmittää aina juoksuani. Ulko-ovi aukeaa narahtaen. Tihkuttaa vettä, tuuli kahisuttaa lehdettömiä puita ja tyhjä karkkipussi hyppelehtii rahisten pihan vesilammikoiden ja jääsaarekkeiden välissä. Naapurin poika paukuttaa palloa varaston seinään ja huikkaa:

– Moi!

Joku paiskaa varaston oven kiinni. Lukossa taitaa olla joku vika, kun ovea on pakko paiskoa monta kertaa. Oven pauke antaa peruskompin päähäni ja päivän aikana tapaamieni ihmisten äänet huutavat punkkia. Juokse jo! Jalat aloittavat urakkansa. Voi kuinka raskailta ne tuntuvat.

Sohjoisella tiellä lenkkarien lätinää terästää soran rahina. Pääsen rytmiin. Raps, raps, raps, raps, tasatahtiin. Auto ajaa hitaasti ohi ja surisee hiljaa. Sohjo loiskuu. Otan spurtin ylös jäiselle mäelle. On saatava kiinni jostakin ajatuksesta. On unohdettava pään kumina ja ihmisten puheet. Keskityn pysymään pystyssä jäisellä polulla ja ajattelen ystävääni. Hän soittaa klassista yksinäisessä huoneessaan. Itse en jaksaisi kuunnella, en vaikka se soisi hyvin hiljaa. Mutta toivon, että musiikki hoitaa ystäväni haavoja.

Maastopyöräilijöillä on kiire. Pohkeet paksuina miehet ohittavat minut ylämäessä vingahtaen. Pysyvätköhän pystyssä jäisessä alamäessä? Sitä en näe, sillä alamäkeen päästyäni miehet ovat jo kadonneet. Kuulen kaukaa takaani miesten hörähtelyä ja puheensorinaa. Lenkkiporukka juoksee minut kiinni ja hiljenee. Taitavat kunnioittaa ikääni ja vaivalloista jolkutustani. Ajokoiralaumana maratoonarit ohittavat minut. Häpeän huohotustani. Miesporukan piikkilenkkarit purevat kevyesti jäistä polunpintaa. Onpa rapsetta ja rahinaa. Huikkaavat hyväntahtoisia kannustuksia. Kiitos. Tartun miesten imuun, yritän pysyä vauhdissa, vaikkakin sopivan välimatkan päässä. Kuulen vain oman sydämen sykkeen ja annan periksi. Menkööt. Hongat humisevat yläpuolella, eihän minulla ole mihinkään kiire.

Lähellä soi nokkahuilun tapainen hiljainen ääni. Helmipöllö siellä huhuilee kevätlempeä. Jäiselle polulle on lumenaurauksen jäljiltä jäätynyt pyykkilautainen pinta. On pakko luistella laahustamalla, jotta pysyn pystyssä. Jytyyttävä jumputus välittyy lenkkarien pojista koko kroppaan. Rytmi kuuluu ja tuntuu selässä.

Alamäessä jää ratisee lenkkareiden alla. Sulamisvesi lirisee ohuina noroina rinnettä alas. Jospa kevään myötä talven jäät sulavat sisältänikin. Mikä sinne sisälle on jäätynyt? Liika työnteko? Lähenevä vanhuus? Iso ikävä lapsia, maailmalle lähteneitä? Ihmisten murheet? Vaiko omat virheet? Sukuni naiset olivat äitini mukaan sankareita. Olisivatkohan jaksaneet juosta lujempaa? Tehdä työtäni viisaammin ja tehokkaammin? Varmaan olisivat. Älä nainen valita. Matkanteko voi väsyttää, mutta kesken ei jätetä. Vielä jaksan, jaksan. Pari mopoautoa vonkuu mäkeä ylös, ei suju helposti niilläkään. Rinne on hiekoitettu suurirakeisella soralla. Uskallan antaa jalkojen viedä kuin kesällä. Kohtahan on kesä ja silloin juoksu taas kulkee.

Liikennevaloissa autot surraavat tyhjäkäynnillä ja valo piipittää. Vihreä valo, vauhtia jalat! Polku kaartaa joelle. Rannassa tuulenvire hivelee poskiani ja ilmavirta suhisee korvissani. Rauhoitun. Jalat tapsuttelevat jäisellä polulla. Näen vettä ja virtapaikka kohisee, vaikka vain vaimeasti. Vietin lapsuuskesät joen saaressa. Kosken kohina on ollut tuutulauluni, se rauhoittaa ja lupaa uudet voimat huomiseksi, vesihän ei lopu koskaan.

Puisella sillalla askeleet kumisevat ja ylämäessä pistää vähän kylkeen. Kävelen hetken ja kuulen sorsien räpistelevän jään reunassa. Puut suhisevat. Kuinkahan ne kestävät talven noin paljaina? Ohikulkeva pariskunta puhelee kasvot vakavina. Noin vakavaksi en tahdo tulla. On juostava pois turha vakavuus.

Astun syvään lätäkköön. Sukat litisevät ja kylmä vesi turruttaa varpaat. Ei haittaa, sillä askel tuntuu kuitenkin kevyeltä ja hengitys kulkee. Lähestyn kaupunginsiltaa. Hiljaisuuteen halkeaa rako. Korvia särkevä pärinä lähestyy. Meteli peittää muut äänet, joen, tuulen, lenkkareiden alla krahisevan soran. Poika huudattaa mopoaan ja ajaa yhdellä renkaalla keulien sillan yli. Ei taida olla mopossa äänenvaimentimia, päinvastoin. Tuon menon kuulevat kyllä tädit, mummot ja nuoret tytöt. Kuinkahan pitkästi voi ajaa keulien? Lakeuden ristille asti, ehkä? Kuulen kirskunaa ja peltien räiskettä. Ei tainnut päästä ristille asti, ellei sitten jäänyt juuri siihen. Milloin soivat sireenit? Ei tälle asialle tarvita minua nyt, huomenna ehkä on toisin.

Olikohan se meidän poikia? Oppilaathan ovat omiani, kaikki kuusisataa, siltä se tuntuu. Aamulla sitten jo tiedän, nyt en ajattele. Toivottavasti ei henki lähtenyt. Ettei kuitenkaan kitumaan jäänyt? Huokaan pilville: ”Anna pojalle opetus, mutta säästä pahimmalta?” Mitä sanoisin pojalle aamulla? Entä äidille, jos poika ei enää tule kouluun. Älä ajattele! Juokse!

Koira haukahtaa minulle muutaman kerran, säälistä varmaan. Kiitos, kun huomasit. Käännyn kotiin johtavalle sillalle. Näiden korkeiden rakennusten välissä tuulee aina, ja vastaan. Tuuli ulvoo tuulitunnelissa, taitaakin olla vastatuulitunneli. Valitsen hiljaisimman reitin kotiin. Omakotialueella vain muutama koira isäntineen värjöttelee tihkussa. Mies koputtelee rautakangella uomaa auki sulamisvedelle. Savu tuoksuu. Palaakohan tuli takassa vai saunanpesässä? Olisinpa mökillä! Tuijottelisin yhtä aikaa takkatulta ja kuohuvaa koskea.

Laskettelurinteestä kuuluu vaimeaa hissikapuloiden kilinää. Joku laskettelee tälläkin ilmalla. Muistan, minkälaista oli lasketella omilla Titaneilla. Kuinka hienon puuterilumipilvien sain aikaan, kun suksien metallikantit hioivat lumen pintaa. Mitä kovemman hiontaäänen sai aikaan, sitä parempi laskija oli. Siltä ainakin tuntui. Murtsikkasuksien ääni on hiljaisempi. Ne sopivat jalkoihini, korviini ja elooni nykyisin. Rinneravintolan musiikki soi tänään hiljaa, mukavaa. Ranskanperunoiden tuoksu herättää nälkäni. Mitä isäntä lämmittikään ruuaksi lenkille lähtiessäni? Eilistä lohisoppaa, ihanaa!

Lopulta lenkkareiden alla on kiinteää maata. Sattuipa yksi kuivakin kohta tälle polulle. Kengät tapsuttavat kevyesti kuin kesällä. Tapsuttelen kotiin asti. Kotiovi tervehtii narahtaen. Täällähän on ihan hiljaista. Neiti on iltatöissä, isäntä nukkuu ja koneet ovat kiinni. Niin kaunis on hiljaisuus. Hiissaan lamellilattiaa pitkin hiljaisesti hyrisevälle jääkaapille. Lorinaa, sihinää ja jääpalojen kilinää. Nostan puolukkaisen voimajuoman huulilleni.

Höyrysauna ei anna kiukkuisia löylyjä, vaan hoitaa ihoa ja mieltä lempeästi sihisten. Nostan jalat seinälle ja olen. Ajattelen. Ajattelen. Mutta mitä? Oliko työpäivä rankka? Ei tainnut olla, kun en edes muista, mitä tapahtui. Kuolikohan se mopokuski? Päätän tarkistaa sen netistä ja muotoilla pojan keulimisesta jotakin opetukseksi uusille mopopojille. Jospa nuoret voisivat oppia edes jotakin muiden virheistä. Ystäväni päätän viedä pääsiäisenä tulvajoen saareen. Saunotan, syötän ja kuuntelen. Tarjoan tilan ja ajan patojen murtua ja pahan olon purkautua kosken kuohuihin.

Miltä minusta tuntuu? Saunan lauteilla olo on levollinen ja raukea. Kroppa ja mieli puhdistuivat. Hymyilyttää. Onni on tässä ja nyt. Sisälläni kohisee koski.

Kaisa Isotalo, Seinäjoki

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti