5.11.2014

Suviseurojen äänimaisema

Vanhoillislestadiolaisten suviseurojen äänimaisema on kovasti muuttunut lapsuuteni 1960-luvusta. Seurapuheet, virret ja laulut jaettiin tuolloin kymmenien hehtaarien laajuiselle seura-alueelle äänentoistojärjestelmällä, jota ei ollut lainkaan vaiheistettu. Kun ääniaalto kulkee ilmassa n. 343 m sekunnissa, laajalla seura-alueella oli kuultavissa samanaikaisesti useista kaiuttimista tulevia ääniä muutaman sekunnin viiveellä. Seura-alueen laidoilla äänimaisema oli paikoin melko erikoinen, kun saman puheen tai laulun kohdan kuuli useampaan kertaan. Ilmiö on varmasti tuttu monista muistakin tuon ajan suurista yleisötilaisuuksista.

Suviseurojen äänentoisto on jo pitkään ollut vaiheistettua, jolloin seura-alueen keskellä sijaitsee korkea kaiutintorni ja äänisignaalia viivästetään äänennopeuden suhteessa (343 m/sek), kun se jaetaan kauempana sijaitseville kaiuttimille. Näin esimerkiksi kilometrin päässä kaiutintornista oleva kuulee välitetyt puheet ja laulut noin 3 sekuntia myöhemmin kuin kaiutintornin vieressä seisovat, mutta hän kuulee sekä läheisen kaiuttimen että ilmateitse kulkeutuneen äänen samanaikaisesti. On suviseurojen äänimaisemassa tapahtunut muitakin muutoksia, joskin moni asia on pysynyt ennallaan.

Toinen merkittävä ero lapsuuteni suviseurojen äänimaisemaan on, että seurakansan kiitosäänet ovat vaienneet. Lapsuuteni aikaisissa suviseuroissa oli usein niin sanottuja liikutuksia, joita ulkopuoliset kovasti kummeksuivat. Seuraväen joukossa oli aina sellaisia kuulijoita, enimmäkseen naispuolisia, joita seurapuheet ja laulut erityisellä tavalla koskettivat. He nousivat seurapenkistä ylös, löivät käsiään yhteen ja toistivat kovalla äänellä sanoja ”Herra Jeesus, ole kiitetty!” Nämä kiitosäänet kuuluivat tietysti äänentoiston välityksellä koko seura-alueelle ja olivat kiinteä osa 1960-luvun suviseurojen äänimaisemaa.

Olisi mielenkiintoista tutkia, miksi tämä ilmiö on tyystin kadonnut vanhoillislestadiolaisesta seuraperinteestä. Kyse oli tuolloin täysin spontaanista ilmiöstä, jota ei millään tavalla ohjattu tai korostettu. Ehkä seurapuheet olivat koskettavampia kuin nykyisin vai onko yleinen käyttäytymiskoodi niin perin pohjin muuttunut? Asiaa ei tietääkseni ole tutkittu, joten siinäpä mielenkiintoinen aihe teologeille, sosiologeille ja perinteentutkijoille.

MJ, Launonen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti