Vanhoillislestadiolaisten suviseurojen äänimaisema on kovasti muuttunut
lapsuuteni 1960-luvusta. Seurapuheet, virret ja laulut jaettiin tuolloin
kymmenien hehtaarien laajuiselle seura-alueelle
äänentoistojärjestelmällä, jota ei ollut lainkaan vaiheistettu. Kun
ääniaalto kulkee ilmassa n. 343 m sekunnissa, laajalla seura-alueella oli
kuultavissa samanaikaisesti useista kaiuttimista tulevia ääniä muutaman
sekunnin viiveellä. Seura-alueen laidoilla äänimaisema oli paikoin melko
erikoinen, kun saman puheen tai laulun kohdan kuuli useampaan kertaan. Ilmiö
on varmasti tuttu monista muistakin tuon ajan suurista yleisötilaisuuksista.
Suviseurojen äänentoisto on jo pitkään ollut vaiheistettua, jolloin
seura-alueen keskellä sijaitsee korkea kaiutintorni ja äänisignaalia
viivästetään äänennopeuden suhteessa (343 m/sek), kun se jaetaan
kauempana sijaitseville kaiuttimille. Näin esimerkiksi kilometrin päässä
kaiutintornista oleva kuulee välitetyt puheet ja laulut noin 3 sekuntia
myöhemmin kuin kaiutintornin vieressä seisovat, mutta hän kuulee sekä
läheisen kaiuttimen että ilmateitse kulkeutuneen äänen samanaikaisesti.
On suviseurojen äänimaisemassa tapahtunut muitakin muutoksia, joskin moni
asia on pysynyt ennallaan.
Toinen merkittävä ero lapsuuteni suviseurojen
äänimaisemaan on, että seurakansan kiitosäänet ovat vaienneet.
Lapsuuteni aikaisissa suviseuroissa oli usein niin sanottuja liikutuksia,
joita ulkopuoliset kovasti kummeksuivat. Seuraväen joukossa oli aina
sellaisia kuulijoita, enimmäkseen naispuolisia, joita seurapuheet ja laulut
erityisellä tavalla koskettivat. He nousivat seurapenkistä ylös, löivät
käsiään yhteen ja toistivat kovalla äänellä sanoja ”Herra Jeesus, ole
kiitetty!” Nämä kiitosäänet kuuluivat tietysti äänentoiston
välityksellä koko seura-alueelle ja olivat kiinteä osa 1960-luvun
suviseurojen äänimaisemaa.
Olisi mielenkiintoista tutkia, miksi tämä ilmiö on tyystin kadonnut
vanhoillislestadiolaisesta seuraperinteestä. Kyse oli tuolloin täysin
spontaanista ilmiöstä, jota ei millään tavalla ohjattu tai korostettu.
Ehkä seurapuheet olivat koskettavampia kuin nykyisin vai onko yleinen
käyttäytymiskoodi niin perin pohjin muuttunut? Asiaa ei tietääkseni ole
tutkittu, joten siinäpä mielenkiintoinen aihe teologeille, sosiologeille ja
perinteentutkijoille.
MJ, Launonen
