23.11.2015

Tuuleen kadonneet

Kun isä palasi katsomasta meille myönnettyä rintamamiestonttia Pielisensuun Utrasta, kertoi hän äidille innoissaan, että siellä on kirkko, hautausmaa, koulu ja kauppa noin kilometrin säteellä. Työtäkin saattaisi saada läheiseltä "Kutsetin" sahalta, Uittoyhdistyksen konepajalta taikka Utran kanavalta.

Minä en olisi halunnut muuttaa pois Hämeenlinnasta, olin ehtinyt jo kotiutua sinne raskaiden evakkovuosien jälkeen. Eipä siinä mielipidettäni kyselty, ja niin saavuimme puuskuttavan höyryveturin vetämällä matkustajajunalla Joensuun asemalle syksyllä 1948. Ennen junan saapumista on rautatieasemalla varmaan kaikunut kuulutus "Juna Pieksämäeltä saapuu raiteelle kaksi"

Nytpä tahdon olla ma pienen mökin laittaja

Asemalta otimme vossikan jolla ajoimme torin laitaan, linja-autoasemalle. Vieläkin kuulen korvisssani hevosen kavioiden kopseen Pielisjoen ylittävillä puusilloilla ja torin reunaman mukulakivillä. Ihmetystä herättivät myös siltojen alitse virtaavat kosket, sellaisia en ollut nähnyt aikaisemmin. Torilta oli Utraan seitsemän kilometriä "ylävirtaan".

Kun laskeuduimme laukkuinemme linja-autosta Oma-Avun pysäkillä, suorastaan jähmetyimme hämmästelemään mahtavaa Utran koskea ja sen jylhää pauhinaa. Tosin siihen tottui pian, vaikka vieraat aina ihmettelivät kuinka voimme edes nukkua sellaisessa kohinassa.

Kosken partaalla oli Utran saha joka kävi vielä tuolloin - jos en väärin muista - kahdessa vuorossa. Syksyinen päivä oli pimeä ja niinpä sahan pienistä ikkunoista loisti keltainen valo ja korviin kantautui raamisahan ja lautojen taaplauksesta aiheutuvia työn ääniä. Taisi joku kuorma-autokin jurrata pihamaalla.

Sahaa vastapäätä sijaitsi Utran iäkäs puukoulu. Oli välitunti ja kymmenten lasten riemukkaat äänet kimpoilivat koulun, keittolarakennuksen ja liiterin seinustoilta.

Kaupan narisevia, korkeita puuportaita vaelsi useitakin huolestuneita kotirouvia ostoskassit kourassaan. Elettiin vielä korttiaikaa ja kiihkeä keskustelu sivusi sitä mitä kaupassa olisi tänään tarjolla. Tekivät varmaan kauppaan asiaa juuri linja-auton tuloaikaan. Nytkin siis näkivät kuinka kolmilapsinen perhe lähti kimpsuineen ja kampsuineen vaeltamaan Utran kirkolle päin.

Siinä kirkkoa vastapäätä oli Uittoyhdistyksen konepaja, jossa korjattiin ja kunnostettiin yhtiön proomuja ja hinaajia talvikaudella. Parhaillaankin pajasta kuului pajavasaran kalketta ja pajan takana virtaavasta joesta puulauttoja vetävien hinaajien puksutusta. Myöhemmin tulin huomaamaan, että juuri nämä hinaajien äänet ja niiden pillien äänekkäät töräytykset kanavaa lähestyttäessä häiritsevät yöuntamme kesäisinä aikoina.

Seinät kun saan valmihiksi, toisen pään teen kamariksi

Kirkon kulmalta erkani hiekkatie kohti hautausmaata ja suunnilleen kirkon ja hautausmaan välisen tien puolivälissä oli uusi, vielä hieman keskeneräinen kotimme. Kun lopulta saavuimme omalle pihamaallemme sieltä kuului vasaranpauketta ja käsikäyttöisen puukkosahan sirinää. Isän veli siellä viimeisteli omaa puoliskoaan yhteisestä rintamamiestalon piirustuksilla rakennetusta paritalosta. Eikä tämä meidän rakennustyömaamme ollut seudun ainoa. "Kutsetin" pelloista oli lohkaistu tontteja monelle muullekin siirtolaiselle, ja niinpä rakentamisen ääniä kuului joka puolelta pyhänä ja arkena.

Pyhäaamuna saattoi herätä kirkonkellojen kuminaan, olihan Utran kirkolle vain parisataa metriä ja kirkon torni näkyikin yläkertamme ikkunaan. Mari-mummo, joka asui yläkerrassamme, oli ahkera kirkossakävijä ja minä lähdin usein hänen mukaansa. Mummolla oli kädessään virsikirja ja valkoinen pitsinenäliina taiteltuna hihansuuhun. Matkalla hän neuvoi minua kuinka kirkossa käyttäydytään. Tosin saarnastuolissa messuava, mustakaapuinen pappi peloitti minua hieman, mutta urkujen säestyksellä veisatut virret olivat kauniita. Varsinkin se Suvivirsi.

Hautausmaa ei meitä peloittanut vaan kävimme siellä usein leikkimässäkin. Joskus lähdimme seuraamaan hautausmaalle valetavaa surusaattoa, siunaaminenhan tapahtui tuolloin vielä hautausmaan pienessä paarihuoneessa taikka suoraan haudan äärellä. Suruhuntujen suojasta kuului tukahdettuja nyyhkäyksiä ja väriseväällä äänellä laulettua "minä vaivainen oon mato matkamies maan".

Hyv' on olla myöskin sauna jossa kylven lauantaina

Tulimme siis Hämeestä näin runsaaseen äänimaailmaan, eipä sitä tullut tuolloin ajatelleksi. Vaikka asuimme lähellä kaupunkia, melkein kaikilla ihmisillä oli vielä kotieläimiä. Savikylältä saakka kuului sekarotuisten koiraien rähäkkää, koirathan saivat tuolloin juoksennella irrallaan. Aamuin ja iltapäivisin Utran vaaroille ilman paimenta vaeltavan kylän lehmälauman sorkat rapisivat talomme ohi johtavalla hiekkatiellä. Edellä kulkevan kellokkaan kellon kalkatuksesta äitimme tiesi, milloin narisevan, punaisen portin voi aukaista ja päästää oma, innokkana ammuva Lemmikkimme jonon jatkoksi.

Kerran lehmälauma oli säikähtänyt jotakin ja juoksi vauhkona pitkin Kirkkolinjaksi kutsuttua polkua. Meidän vauvamme nukkui vaunuissaan tuolla polulla kun äitimme oli suon laidassa mustikassa. Säikähdimme lähestyvää lehmälaumaa niin, että ryhdyimme parkumaan kuin Jukolan veljekset Hiidenkivellä. Tähän meteliin heräsi vauvakin ja parahti itkuun. Äiti tietenkin torui meitä ensin, mutta kun palasimme kotipihaan, menimme kaikki istumaan uuden saunamme lauteille vaikka ei ollut edes lauantai. Siellä viritimme laulun: "lauteilla saunan kotoisen taas illalla kylpy maittaa". Äidillä oli kyyneleet silmissä. Olimmehan viimeinkin päässeet kotiutumaan uudelle asuinseudullemme.

Siin on kaikki toivehein, josta laulun tämän tein

Mitä tuosta kaikesta on jäljellä? Pielisensuun kunta liitettiin Joensuun kaupunkiin vuonna 1954. Koski on ruopattu ja saha purettu jo aikapäiviä. Utran saariin pääsee retkeilemään kapeita puusiltoja pitkin. Kanava ei ole enää toiminnassa, sen korvaa ruopattu syväväylä. Entinen konepaja on nyt ravintolana ja sen pihamaalla toimii kesäteatteri. Kauppa paloi jo kuusikymmentäluvun alussa ja koulukin hiljeni kun uusi koulu rakennettiin kylän toiseen reunaan.

Joensuun kaupunki lunasti rintamamiestontit virkistysalueiksi, mutta möi ne myöhemmin yksityisille. Nyt entisillä kahden hehtaarin tonteilla on taloja vieri vieressä. Kirkkolinja on kadonnut, se on muuttunut kaduksi jonka varrella on rivi vaaleaksi maalattuja taloja. Kirkon ympäristö on muodostunut taajamaksi jonka ainoa "luontoääni" päiväsaikaan lienee vilkkaan autoliikenteen aiheuttama.

Utran historiasta muistuttavat kirkkoa vastapäätä seisova Aurinkokello -muistomerkki sekä Pielisjoen partaalla sijaitseva Sahan muistomerkki. Aurinkokello on samalla paikalla jossa kuuluisat Väisälän tiedemiesveljekset ovat asuneet. Historiallinen on myös Utran työväentalo, se on rakennettu 1905. Entisaikaan työväentalon seutua sanottiin Savikyläksi, nyt sekin kaupunginosa tunnetaan paremmin Utrana. Muistan minäkin joskus lapsena rissautuneeni polkupyällä katsomaan työväentalolta lähtenyttä Vappukulkuetta. Marssilaulut raikuivat jäisellä tiellä rahisevien askelten tahdissa.

Utran puukoulu on Pohjois-Karjalan vanhin vielä käytössä oleva julkinen rakennus. Se on Utran asukasyhdistyksen ja muiden järjestöjen käytössä.

Pystyhirsikirkko seisoo paikallaan, se on jopa valaistu ulkopuolelta pimeän aikana. Utran laajennettu hautasmaakin on vielä käytössä. Siellä lepäävät nyt isä ja äiti rinnakkain. Mari-mummon hauta on siinä vieressä. Kulmala nimistä tonttiamme kahdelta puolelta ympäröineet Enso-Gutzeitin salskeat mäntymetsät ovat myös poissa, mutta metsähautausmaan puiden latvoissa humisee vielä Utran menneisyydestä ja kadonneesta lapsuudesta kertova tuuli.

Teksti: Tellervo
Väliotsikot P. J. Hannikaisen lastenlaulusta Mökin laittaja

RP, Joensuu



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti