6.7.2015

Äänimaisemaa Toivakan takamailta

Yli kolmekymmentä vuotta olen viettänyt kauniita kesäpäiviä Toivakan takamailla. Meillä on puoli hehtaaria maata, jossa saan peuhata mieleni mukaan. Maapalalla kasvaa lukematon määrä ruohovartisia kasveja ja yli kahdeksankymmentä erilaista puuta tai pensasta. Tällainen kasvien sekameteli houkuttelee myös eläinmaailmaa paikalle. Toivottuina linnut ja ilman tervetulotoivotuksia tulleet jänikset ja myyrät. Kettu ja supikoira jättävät vain käyntikortteja ja kärppä esittäytyy muutaman sekunnin kerrallaan.

Päivällä ympärillämme on maalaiskylän äänet. Useimmat niistä äänistä suodattuvat harmittomaksi taustaääneksi, mutta silti ne kuuluvat kaiken aikaa. Naapurin maanviljelijän traktori jyrisee jonain päivänä kellon ympäri, toisena päivänä hän ajaa muutaman kerran ohi. Traktori jyrisee täysillä kierroksilla ja perässä oleva kone rämähtelee kuopissa metallisen julmasti.

Oma ääni tulee toisen naapurin aikuisten poikien käynnistä lapsuuden kodissa. Mökkimme ohitse menee suora soratie ja nuoren miehen on välttämättä kiihdytettävä siinä. Ensin koneen murahtelu, kaasun vaihtelu vaihtamisen tahtiin, nopeus sataan ja äkkinäinen lentävän soran ropina ja rahina voimallisessa jarrutuksessa.

Kauempaa pihan ohittaa ikämies, jonka harrastus on mönkijä. Ilmeisesti mönkijää pitää ulkoiluttaa kuin koiraa ja siksi hän kruisailee kerran pari päivässä kilometrin päähän maantien varteen ja takaisin. Sekin on ääni, jota ei huomaa, jos ei pysähdy sitä kuuntelemaan.

Maalaiskylän arkisiin kotieläinääniin kuuluu enää vain kylän koirat. Viime vuosituhannella lehmien äänet olivat erottamaton osa kesää. Kuului myös kanan kotkotus ja kukon kiekaisu. Tilalle on tullut eksotiikkaa, naapurin kesäaasi kiljahtaa varoittamatta, kun sitä huvittaa. Toinen kummajainen on fasaanikukko, joka hiipii pusikossa ja herättää yhä uudelleen ajatuksiin vaipuneen ihmisen järkyttävällä rääkäisyllä. Naapurin ajokoirien haukunnalla ei liene mitään logiikkaa, kai ne kertovat toisilleen tarhaelämän tylsyydestä tai liekakettingin lyhyydestä. Ainoa poikkeus arkisesta louskuttelusta on isännän saapuminen kotiin päivän töistä. Silloin koirien haukunta yltyy petoeläinlauman mylvinnäksi. Voin kuvitella isännän askeleet koiratarhan viereen ja muutama sana rauhoittaa kiljuvan lauman.

Illan tullen kylän äänet vaimenevat ja luonto saa siitä yliotteen. Kevätkesä on täynnä lintujen laulua. Tai eihän kauneinkaan linnun ääni ole laulua vaan puhetta, jolla kutsutaan puoliso tai vallataan reviiri. Joskus mietin, onko lintujen laulua koko päivän. Päivällä kesän linnuista pääsee parhaiten esiin voimakasääninen kuovi ja hyvänä kakkosena yhä uudelleen yllättävä korpin kajautus. Hukkuuko muu päivän ääntely kylän elämään vai säästävätkö linnut energiaa illan konserttiin, jota jatkavat kevätkesällä aamuun asti.

Kiurun laulu loppuu samoilla hetkillä, kun olemme toukokuussa ensimmäisiä kertoja paikalla. Samaan aikaan kuuluu taivaanvuohen mäkätys. Itse syöksyjää näkee harvoin. Joutsenet ovat veikeää kansaa. Usein ne aloittavat metelöinnin jo lähtökiidossa Lapinjärveltä ja juttelu jatkuu kiivaana Kankaisten aukealle asti. Sinne ne laskeutuvat räpylät levällään. Hiljenevät tunneiksi. Sitten joku huudahtaa, kaveri vastaa ja lauma on ilmassa. Taas juttelu kiihtyy toraiseksi kakofoniaksi.

Istumme usein iltahetken nuotiolla. Kyllästymisen estämiseksi tontillamme on neljä erilaista nuotiopaikkaa. Alkukesän iltaan on kaikki vuodet kuulunut lehtokurpan ränkätys. Mietin, periytyykö soidinlentoreitti, koska se toistuu täsmälleen samaa rataa vuosikymmenestä toiseen. Hiljenee, kuulen tulen äänet. Räiskähdys, kohaus, suhinaa. Ja paistuvan makkaran vihellys. Jossain herää tuulenhenki ja ohittaa haavan. Kahina jatkuu tuulen hälvettyä.

Kesän edetessä ja myöhäisillan tummuessa tulee uusia ääniä. Ensin kehrääjän hurina ja muutama viikko myöhemmin ruisrääkän narina.

Syksymmällä linnut vaikenevat. Sattumakurjet toitottelevat pellolla tai lentokoulussa olevat joutsenet saavat monisanaista opetusta. Vastapainona linnuille on syksyn tuulien loputon kirjo sateen suhjusta myrskyn meteliin. Lähestyvän tuulen kohina on kiehtovin. Puut ovat hiljaa, mutta kohina kuuluu. Sitten äkkiä kohina muuttuu ja tuuli on paikalla.

Ilta päättyy aikanaan. Viimeiset äänet aiheutamme itse: portaan narahdus ja oven kolahdus. Mökkiyön mahtavin ääni on ukkonen. Kaiken hallitsevana äänenä se tunkeutuu ihmisen luihin ja ytimiin asti. Yön hiljaisin ääni on seinän sisällä touhuava myyrä. Hiljaisuudestaan huolimatta se on valvottavin ääni.

JA, Jyväskyä


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti