9.2.2015

Kalaretki

70-luvun alkuvuosina olin iältäni kymmenen vuoden kieppeillä. Perheeni asui Siilinjärven kirkonkylällä muutaman sadan metrin päässä Siilinjoesta, jota pitkin oli yhteys pohjoiseen Pikku-Sulkavalle, Keski-Sulkavalle ja lopulta Iso-Sulkavalle. Isäni oli ikäkaudelleen, 30-luvulla syntyneenä, tyypillisesti innokas kalamies ja luonnossa liikkuja. Hänen kanssaan tein ikimuistoisia, aamuisia, kalaretkiä Iso-Sulkavalle kunnes armeija ja opiskelu veivät minut pois noista maisemista. Eikä Kemiran apatiittikaivoskaan Iso-Sulkavan rannoilla varmaan ollut kovin suotuisa kenenkään kalastuksen jatkamiselle tuolla järvellä.

Muistorikkain kalaretki tapahtui noina vuosina. En voi olla aivan varma ajankohdasta, mutta sanotaan nyt heinäkuun loppupuolella 1975. Aamuongelle lähtiessämme isäni herätti minut puolen neljän kieppeillä. Pikaisen aamupalan jälkeen kävelimme Siilinjoelle, josta lähdimme etenemään kohti Iso-Sulkavaa kolmen hevosvoiman Evinruden vauhdittamalla puisella soutuveneellä. Aamu-usva leijui järvien päällä niin, että oli melkein mahdotonta seurata oikeaa reittiä. Pikku-Sulkavan ja Keski-Sulkavan osalta venematka oli vielä kohtuullisen helppo, kun pystyi seuramaan rantoja. Iso-Sulkavan viimeiset kilometrit menimme kuitenkin melkein vaiston varassa, koska onkipaikka oli keskellä järveä, emmekä siten voineet seurata rantakaislikkoja.

Selkäluodolle päästyämme meidät ympäröi lähes täydellinen hiljaisuus. Moottori oli sammutettu hyvissä ajoin, ja vene oli lipunut viimeiset kymmenet metrit omalla vauhdillaan. Ankkuri sujahti melkein äänettömästi veteen, ja ainoat äänet olivat pilkkionkien pienet kolahdukset veneen laitoihin sekä hiljainen keskustelu isäni kanssa.

Keskustelu sekin koski vain oleellisia asioita – nykiikö tai heitätkö palan sättiä. Kalojen kiskominen aiheutti välillä pientä ihastunutta suun suhistelua, kun veneeseen nousi oikein komea paistiahven. Välillä taas kuului suoraan sielusta kumpuavaa kiroilua, kun “se suurin ahven” potkasi veneen reunasta ja irtosi koukusta kadoten takaisin syvyyksiin.

En muista tapahtuiko seuraava vain tuon yhden kerran vai useamminkin noiden kesien aikana, mutta kesken hiljaisuuden, kun aamu-usva oli jo melkein kokonaan haihtunut, jostakin eteläiseltä rannalta kuului jotain uskomattoman kaunista. Talon lehmiä siellä kutsuttiin aamulypsylle. Hetki oli maaginen – hiljaisuuden keskellä litania lehmien nimiä ja sitten prui-pruiiii –kiekaisu perään. Tämä muutaman kerran pienin väliajoin.

Aika pysähtyi hetkeksi.

Huutoa ei enää kuulunut. Vielä muutama tovi hiljaisuutta, jonka jälkeen alkoi sieltä täältä kuulua töihin lähtevien ihmisten ääniä ja autojen murinoita, kunnes tuulen viriäminen peitti muut äänet alleen.

Oli aika nostaa ankkuri ja käynnistää perämoottori. Yksi aamu oli kuin sata vuotta Suomen historiaa.

IR, Pohela



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti