23.11.2015

Tuuleen kadonneet

Kun isä palasi katsomasta meille myönnettyä rintamamiestonttia Pielisensuun Utrasta, kertoi hän äidille innoissaan, että siellä on kirkko, hautausmaa, koulu ja kauppa noin kilometrin säteellä. Työtäkin saattaisi saada läheiseltä "Kutsetin" sahalta, Uittoyhdistyksen konepajalta taikka Utran kanavalta.

Minä en olisi halunnut muuttaa pois Hämeenlinnasta, olin ehtinyt jo kotiutua sinne raskaiden evakkovuosien jälkeen. Eipä siinä mielipidettäni kyselty, ja niin saavuimme puuskuttavan höyryveturin vetämällä matkustajajunalla Joensuun asemalle syksyllä 1948. Ennen junan saapumista on rautatieasemalla varmaan kaikunut kuulutus "Juna Pieksämäeltä saapuu raiteelle kaksi"

Nytpä tahdon olla ma pienen mökin laittaja

Asemalta otimme vossikan jolla ajoimme torin laitaan, linja-autoasemalle. Vieläkin kuulen korvisssani hevosen kavioiden kopseen Pielisjoen ylittävillä puusilloilla ja torin reunaman mukulakivillä. Ihmetystä herättivät myös siltojen alitse virtaavat kosket, sellaisia en ollut nähnyt aikaisemmin. Torilta oli Utraan seitsemän kilometriä "ylävirtaan".

Kun laskeuduimme laukkuinemme linja-autosta Oma-Avun pysäkillä, suorastaan jähmetyimme hämmästelemään mahtavaa Utran koskea ja sen jylhää pauhinaa. Tosin siihen tottui pian, vaikka vieraat aina ihmettelivät kuinka voimme edes nukkua sellaisessa kohinassa.

Kosken partaalla oli Utran saha joka kävi vielä tuolloin - jos en väärin muista - kahdessa vuorossa. Syksyinen päivä oli pimeä ja niinpä sahan pienistä ikkunoista loisti keltainen valo ja korviin kantautui raamisahan ja lautojen taaplauksesta aiheutuvia työn ääniä. Taisi joku kuorma-autokin jurrata pihamaalla.

Sahaa vastapäätä sijaitsi Utran iäkäs puukoulu. Oli välitunti ja kymmenten lasten riemukkaat äänet kimpoilivat koulun, keittolarakennuksen ja liiterin seinustoilta.

Kaupan narisevia, korkeita puuportaita vaelsi useitakin huolestuneita kotirouvia ostoskassit kourassaan. Elettiin vielä korttiaikaa ja kiihkeä keskustelu sivusi sitä mitä kaupassa olisi tänään tarjolla. Tekivät varmaan kauppaan asiaa juuri linja-auton tuloaikaan. Nytkin siis näkivät kuinka kolmilapsinen perhe lähti kimpsuineen ja kampsuineen vaeltamaan Utran kirkolle päin.

Siinä kirkkoa vastapäätä oli Uittoyhdistyksen konepaja, jossa korjattiin ja kunnostettiin yhtiön proomuja ja hinaajia talvikaudella. Parhaillaankin pajasta kuului pajavasaran kalketta ja pajan takana virtaavasta joesta puulauttoja vetävien hinaajien puksutusta. Myöhemmin tulin huomaamaan, että juuri nämä hinaajien äänet ja niiden pillien äänekkäät töräytykset kanavaa lähestyttäessä häiritsevät yöuntamme kesäisinä aikoina.

Seinät kun saan valmihiksi, toisen pään teen kamariksi

Kirkon kulmalta erkani hiekkatie kohti hautausmaata ja suunnilleen kirkon ja hautausmaan välisen tien puolivälissä oli uusi, vielä hieman keskeneräinen kotimme. Kun lopulta saavuimme omalle pihamaallemme sieltä kuului vasaranpauketta ja käsikäyttöisen puukkosahan sirinää. Isän veli siellä viimeisteli omaa puoliskoaan yhteisestä rintamamiestalon piirustuksilla rakennetusta paritalosta. Eikä tämä meidän rakennustyömaamme ollut seudun ainoa. "Kutsetin" pelloista oli lohkaistu tontteja monelle muullekin siirtolaiselle, ja niinpä rakentamisen ääniä kuului joka puolelta pyhänä ja arkena.

Pyhäaamuna saattoi herätä kirkonkellojen kuminaan, olihan Utran kirkolle vain parisataa metriä ja kirkon torni näkyikin yläkertamme ikkunaan. Mari-mummo, joka asui yläkerrassamme, oli ahkera kirkossakävijä ja minä lähdin usein hänen mukaansa. Mummolla oli kädessään virsikirja ja valkoinen pitsinenäliina taiteltuna hihansuuhun. Matkalla hän neuvoi minua kuinka kirkossa käyttäydytään. Tosin saarnastuolissa messuava, mustakaapuinen pappi peloitti minua hieman, mutta urkujen säestyksellä veisatut virret olivat kauniita. Varsinkin se Suvivirsi.

Hautausmaa ei meitä peloittanut vaan kävimme siellä usein leikkimässäkin. Joskus lähdimme seuraamaan hautausmaalle valetavaa surusaattoa, siunaaminenhan tapahtui tuolloin vielä hautausmaan pienessä paarihuoneessa taikka suoraan haudan äärellä. Suruhuntujen suojasta kuului tukahdettuja nyyhkäyksiä ja väriseväällä äänellä laulettua "minä vaivainen oon mato matkamies maan".

Hyv' on olla myöskin sauna jossa kylven lauantaina

Tulimme siis Hämeestä näin runsaaseen äänimaailmaan, eipä sitä tullut tuolloin ajatelleksi. Vaikka asuimme lähellä kaupunkia, melkein kaikilla ihmisillä oli vielä kotieläimiä. Savikylältä saakka kuului sekarotuisten koiraien rähäkkää, koirathan saivat tuolloin juoksennella irrallaan. Aamuin ja iltapäivisin Utran vaaroille ilman paimenta vaeltavan kylän lehmälauman sorkat rapisivat talomme ohi johtavalla hiekkatiellä. Edellä kulkevan kellokkaan kellon kalkatuksesta äitimme tiesi, milloin narisevan, punaisen portin voi aukaista ja päästää oma, innokkana ammuva Lemmikkimme jonon jatkoksi.

Kerran lehmälauma oli säikähtänyt jotakin ja juoksi vauhkona pitkin Kirkkolinjaksi kutsuttua polkua. Meidän vauvamme nukkui vaunuissaan tuolla polulla kun äitimme oli suon laidassa mustikassa. Säikähdimme lähestyvää lehmälaumaa niin, että ryhdyimme parkumaan kuin Jukolan veljekset Hiidenkivellä. Tähän meteliin heräsi vauvakin ja parahti itkuun. Äiti tietenkin torui meitä ensin, mutta kun palasimme kotipihaan, menimme kaikki istumaan uuden saunamme lauteille vaikka ei ollut edes lauantai. Siellä viritimme laulun: "lauteilla saunan kotoisen taas illalla kylpy maittaa". Äidillä oli kyyneleet silmissä. Olimmehan viimeinkin päässeet kotiutumaan uudelle asuinseudullemme.

Siin on kaikki toivehein, josta laulun tämän tein

Mitä tuosta kaikesta on jäljellä? Pielisensuun kunta liitettiin Joensuun kaupunkiin vuonna 1954. Koski on ruopattu ja saha purettu jo aikapäiviä. Utran saariin pääsee retkeilemään kapeita puusiltoja pitkin. Kanava ei ole enää toiminnassa, sen korvaa ruopattu syväväylä. Entinen konepaja on nyt ravintolana ja sen pihamaalla toimii kesäteatteri. Kauppa paloi jo kuusikymmentäluvun alussa ja koulukin hiljeni kun uusi koulu rakennettiin kylän toiseen reunaan.

Joensuun kaupunki lunasti rintamamiestontit virkistysalueiksi, mutta möi ne myöhemmin yksityisille. Nyt entisillä kahden hehtaarin tonteilla on taloja vieri vieressä. Kirkkolinja on kadonnut, se on muuttunut kaduksi jonka varrella on rivi vaaleaksi maalattuja taloja. Kirkon ympäristö on muodostunut taajamaksi jonka ainoa "luontoääni" päiväsaikaan lienee vilkkaan autoliikenteen aiheuttama.

Utran historiasta muistuttavat kirkkoa vastapäätä seisova Aurinkokello -muistomerkki sekä Pielisjoen partaalla sijaitseva Sahan muistomerkki. Aurinkokello on samalla paikalla jossa kuuluisat Väisälän tiedemiesveljekset ovat asuneet. Historiallinen on myös Utran työväentalo, se on rakennettu 1905. Entisaikaan työväentalon seutua sanottiin Savikyläksi, nyt sekin kaupunginosa tunnetaan paremmin Utrana. Muistan minäkin joskus lapsena rissautuneeni polkupyällä katsomaan työväentalolta lähtenyttä Vappukulkuetta. Marssilaulut raikuivat jäisellä tiellä rahisevien askelten tahdissa.

Utran puukoulu on Pohjois-Karjalan vanhin vielä käytössä oleva julkinen rakennus. Se on Utran asukasyhdistyksen ja muiden järjestöjen käytössä.

Pystyhirsikirkko seisoo paikallaan, se on jopa valaistu ulkopuolelta pimeän aikana. Utran laajennettu hautasmaakin on vielä käytössä. Siellä lepäävät nyt isä ja äiti rinnakkain. Mari-mummon hauta on siinä vieressä. Kulmala nimistä tonttiamme kahdelta puolelta ympäröineet Enso-Gutzeitin salskeat mäntymetsät ovat myös poissa, mutta metsähautausmaan puiden latvoissa humisee vielä Utran menneisyydestä ja kadonneesta lapsuudesta kertova tuuli.

Teksti: Tellervo
Väliotsikot P. J. Hannikaisen lastenlaulusta Mökin laittaja

RP, Joensuu



15.10.2015

Äänimaisemaa musiikkikonferenssissa

Hankkeemme Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat osallistui syyskuun lopulla kansainväliseen Minimalism Unbounded -konferenssiin ääni-installaatiolla ja kuuntelukävelyllä.

Minimalism Unbounded järjestettiin 23. - 27. syyskuuta Turun yliopistolla sekä Helsingissä Taideyliopiston Sibelius-Akatemian tiloissa Musiikkitalolla. Konferenssi keskittyi minimalistisen musiikin tutkimukseen: muun muassa tutkimuksen tarkoitukseen ja rajoihin, sen haasteisiin ja kulttuurisiin merkityksiin.

Teimme konferenssin Turussa järjestettävien tapahtumapäivien oheen ääni-installaation tai "ääniposterin", jonka kautta pyrimme sekä elävöittämään konferenssitilaa että tuomaan esiin hankkeemme äänitysreissujen ja keruukilpailun satoa viime kuukausilta. Posterin laativat yhdessä Meri Kytö, Ari Koivumäki, Kaisa Ruohonen, Pyry Survo, Tatu Naukkarinen ja Mikko Kananen.

Helsingin soiva kukkaruukku (sisällä mp3-soitin ja pieni kaiutin).

Ääniposteri koostui käytännöstä kahdesta seinällä roikkuvasta Panphonicsin Sound Shower kaiuttimesta, binauraalista äänimaisemaa tarjoavasta kukkaruukusta kuulokkeineen, äänimaisemahankkeen infolehtisistä ja julisteesta sekä kolmesta äänimaisemakukkaruukusta, joista kantautui Turun, Helsingin ja Lahden äänimaisemaa ympäröivään tilaan. Konferenssin osallistujilla oli mahdollisuus nauttia äänimaisemista sekä kulkiessaan käytävillä että vaihtoehtoisesti laittamalla kuulokkeet päähän tai painamalla korvansa lähemmin kohti äänimaisemaruukkuja ja seinällä roikkuvia kaiutintauluja. Kaiuttimista tulvivat äänimaisemat pitivät sisällään muun muassa peltisten syöksytorvien eli "rännien" rytmistä sointia sateella, skeittilaudalla laskemista katukivetyksellä ja arkista tunnelmaa Prisman pitkillä käytävillä sekä näitä kommentoivia haastattelukatkelmia.

Posteri herätti mukavasti huomiota konferenssivieraiden kesken, ja palaute äänimaisemapisteistämme oli yksinomaan positiivista. Jatkamme hyväksi huomatun posterin käyttöä varmasti myös tulevaisuuden kulttuuritapahtumissa, ja laajennamme sen äänisisältöjä uuden materiaalin syntymisen vanavedessä.



Konferenssin kolmantena päivänä tapahtumaan osallistujien oli mahdollista osallistua ohjatulle kuuntelukävelylle Helsingin keskustassa. Meri Kydön vetämä vajaan tunnin kävely kiersi Mannerheimintieltä baanalle, Narinkkatorin läpi "Hiljaisuuden kappeliin", asematunnelissa mutkitellen Ateneumin kahvilan läpi lopulta päätyen Sanoma-talon kansalaistorille, jossa kaikki yli kaksikymmentä kävelylle osallistunutta keskustelivat kuulemastaan. Keskutelussa huomioitiin kaupunkitilassa kuuluvan musiikin huomiotaherättävyys, kävelytempon vaikutus ohitettuihin äänilähteisiin, ajatuksiin vajoaminen kuutelun syventyessä ja ympäristön äänien esteettiset ominaisuudet.

P.S. Tämän viikon sunnuntaina, 18. lokakuuta on taas aika kuunnella Äänien iltaa Yle Radio Suomessa kello 17.15 alkaen.

Teemana tällä kertaa muuttuva suomalainen äänimaisema. Studiossa professorit Helmi Järviluoma-Mäkelä ja Heikki Uimonen sekä tohtori Meri Kytö. Ohjelman juontaa Jukka Mikkola. Ohjelma on kuunneltavissa myös Yle Areenassa, sunnuntaina klo 20.10 alkaen.


13.10.2015

Tunnelmia keruukilpailun palkintotilaisuudesta

Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -keruukilpailun palkintotilaisuus pidettiin Helsingissä, Observatorion Tiedekahvilassa perjantaina 18. syyskuuta. Samalla julkistettiin Tampereen ammattikorkeakoulun kustantama ja Meri Kydön, Heikki Uimosen sekä Olli-Taavetti Kankkusen suomentama ja toimittama teos Kuuntelukasvatus: 100 kuuntelu- ja ääniharjoitusta.

Pienimuotoiseen tilaisuuteen pääsi Helsingin Rautatientorin yleismielenilmauksesta ja julkisen liikenteen työnseisauksesta huolimatta parikymmentä hankkeesta ja äänimaisematutkimuksesta kiinnostunutta kuulijaa.

Tilaisuuden äänimaisemalliseksi elementiksi olimme tuoneet kahvilaan äänimaisemakukkaruukkuja, jotka soittivat kangaskansiensa alta kevään ja kesän aikana tallentamaamme äänimaisemaa Helsingistä, Turusta, Lahdesta ja Kouvolasta. Äänimaisemaruukut toimivat siis koristeina tavallisten kukka-asetelmien tapaan - joskin meidän ruukuissamme visuaalisen ilon korvasi ääniympäristöjen tasainen virta.

Soivat kaupunkikukkaruukut: Turku, Kouvola, Lahti ja Helsinki.

Tilaisuudessa hankkeen johtaja professori Heikki Uimonen ja tutkija Meri Kytö esittelivät äänimaisemakilpailun voittajat sekä kunniamaininnan saaneet tekstit raadin muotoilemien perusteluiden kera. (Palkittujen lista luettavissa tästä.) Keruukilpailun ensimmäiselle sijalle valittu Iiro Liukkonen piti tilaisuudessa puheen. Tämän jälkeen nostimme maljan sekä hänen että muiden voittajien kunniaksi! Ensimmäisen, toisen ja jaetun kolmannen sijan palkintoina oli 250 euroa. Kunniamaininnan saanneita muistettiin kirja- ja äänitepalkinnoin.

Kilpailun voittaja Iiro Liukkonen puhetta pitämässä.

Voittajateksteistä keskusteltaessa esiin nousi juuri yhteiskunnan ääniympäristöjen muutos – mitkä äänet ovat muuttuneet tai peräti kadonneet vuosikymmenten kuluessa ja mitkä äänet puolestaan pysyneet muuttumattomina. Maailman muuttuminen kuuluu ääniympäristöissämme, ja sen vuoksi äänimaisemien ja -muistojen tallentaminen tutkimusta ja tulevia vuosikymmeniä varten on erityisen tärkeää.


Kuuntelukasvatus: 100 kuuntelu- ja ääniharjoitusta teosta ja sen kustannusprosessia esitteli Tamkin Tiina Kenttälä-Koivumäki, jonka jälkeen teoksen suomentamiseen ja toimittamiseen osallistunut Olli-Taavetti Kankkunen veti tilaisuudessa äänileikin, jossa leikkijöiden tuli silmät suljettuna seurata tilassa kulkevan äänen kulkureittiä käsiään liikuttelemalla. Leikkijät onnistuivat tässä tehtävässä kohtalaisen hyvin, joskin kokeneemmille äänileikkijöille tehtävä oli helpompi kuin kuunteluleikkeihin vähemmän tutustuneille.

Teos on kokoelma monipuolisia ja kekseliäitä kuunteluun ja äänentuottamiseen liittyviä harjoituksia. Se on tarkoitettu kaikille äänen parissa työskenteleville pedagogeille ja kaikille äänestä ja kuuntelemisesta kiinnostuneelle. Kirjaa voi käyttää yhtä lailla kuuntelukasvatuksen oppimateriaalina, korvienpuhdistuksen apuvälineenä tai vaikkapa seuraleikkien virikkeenä. Teosta voi ostaa Tampereen ammattikorkeakoulun kautta, hintaan 20,50 euroa.

Palkintotilaisuuden jälkeisinä viikkoina olemme saaneet kunniakirjat ja palkinnot lähetettyä keruukilpailun voittajille ja kunniamaininnan saaneille. Kiitämme vielä kaikkia keruuseen osallistuneita kiinnostuksesta äänimaisemakilpailuumme! Nyt hankkeemme jatkuu uusien haasteiden parissa, niistä kerromme myöhemmin lisää.


Kuvassa vasemmalta oikealle Olli-Taavetti Kankkunen, Meri Kytö, Tiina Kenttälä-Koivumäki ja Heikki Uimonen.



25.9.2015

Keruukilpailussa palkittuja tekstejä

Verkkosivuillamme ovat nyt luettavissa keruukilpailun 2. sijalla palkittu, Pauli Ylikosken teksti Nelostien ääniä sekä jaetulle 3. sijalle valittu, Kaisa Isotalon kirjoitus Iltalenkki.

Voittajien ja kunniamaininnan saaneiden tekstien luettelo ja palkintojen perustelut löytyvät täältä.

Nelostien ääniä

Usein ympäristön ääniin liittyy kiinteästi jokin arvotus – puhutaan esimerkiksi liikenteen melusta. Toki minuakin liikenteen ääni häiritsee, jos olen vaikkapa marjametsällä, ja häiritsee se monesti kaupunkien keskustoissakin kävellessä. Mutta kotona Pulkkilassa – pienessä pohjois-pohjalaisessa kylässä – ei ole liikenteen melua vaan liikenteen ääniä.

Luulen, että meren rannalla tai vaikkapa jokivarressa asumisen viehätykseen liittyy tietoinen tai tiedostamaton ajatus kulkureitistä – tästähän pääsisi veneellä mihin vain. Minulle tienvarren asukkina Nelostiellä on samanlainen merkitys. Nelostie kytkee vaatimattoman kylämme muualle Eurooppaan.

Olen asunut suurimman osan lähes viisikymmentä vuotta kestäneestä elämästäni Pulkkilassa valtatie 4:n varrella. Olen asunut kylällä viidessä eri osoitteessa, joista kaikista on kuuloyhteys Nelostielle, useimmista niistä myös näki valtaväylän liikenteen. Välillä asuin vuosikausia Oulussa, mutta sielläkin pitkäaikaisimmasta asunnostani Nelostien virta oli hyvin kuultavissa. Vuosien saatossa olen herännyt huomaamaan, että valtatien äänimaisemalla on minulle erityinen merkitys.

Muutimme Pulkkilaan Nelostien varrelle ollessani kolmevuotias. Eräs varhaisimmista muistikuvistani on valtatien linjauksen muuttaminen 1970. Katselin ja kuuntelin keittiön ikkunasta työmaan kuorma-autoja sekä muuta tietyökalustoa: jyriä ja asfalttikoneita. Tämän jälkeen tutuksi on tullut valtava kirjo erilaisia kuulokokemuksia, joita Nelostie tarjoaa.

Tien äänet vaihtelevat luonnollisesti ajankohdan mukaan erilaisessa vuorokausi- ja vuodenaikarytmissä. Päivällä tien äänet voivat olla taustakohinaa, mutta yöllä hiljaisempaan aikaan yksittäisiin kulkijoihin kiinnittää tarkemmin huomiota. Talvipakkasella ääni kantautuu terävämpänä kuin nuoskakelillä, toukokuussa taas saattaa havaita liikenneäänten pehmentymistä lehtipuiden vihertymisen myötä. Märän tien ääni on erilainen kuin kuivan.

Jos Nelostien äänistä nostaisi esille joitain suosikkeja, niitä olisivat esimerkiksi rekan ääni kesäyössä ja lumiaura talvipäivänä. Hiljaisessa kesäyössä raskaan rekka-auton ohiajo on jollain tavalla majesteetillinen äänikokemus. Myös moottoripyörän äänet yössä ovat mukavia, mutta kevyenä ja nopeana ajokkina ohiajavan moottoripyörän äänivaikutus on lyhytaikainen. Sen sijaan kymmeniä tonneja painava perävaunullinen yhdistelmä, jonka alla on parhaimmillaan pitkästi kolmattakymmentä rengasta, saa aikaan äänen, joka ryhtyy kuulaassa kesäyössä kuulumaan todella kaukaa. Sitten se jyristää hitaasti ohi, ja äänen hiljaa hävitessä on hyvää aikaa miettiä, minne kauas tämä yötyöläinen oli lastiaan viemässä. Joskus rekan ääneen liittyi ainakin takavuosina kuormaa peittävän pressun lepattamisesta lähtevä vaikeasti kuvailtava terävä ääni. Useammassakin asuinpaikassa rekkojen ohiajoihin on liittynyt myös tuntoaistillinen kokemus, koska lähistöllä on ollut siltoja, joiden saumojen yli ajaessaan raskas ajoneuvo sai aikaan värinää ja tömähdyksiä.

Talviseen lumiauran ääntelyyn liittyy varsin samanlainen tunnelma. Laulussa lauletaan lumiauran kolahtelusta, mutta valtatien varrella kuultuna lujaa kulkevan kuorma-auton työntämä aura ei kolise. Ääni on suihkukonemainen mutta sitä metallisempi kantava kumu. Etenkin kovemmalla pakkasella ääni taittuu hauskasti tuntuen tulevan enemmänkin taivaalta kuin tien suunnasta. Lumiauran ääneen liittyy myös oleellisesti tuntoaistikokemus: lumihiutaleitten kutittelu nenässä ja poskipäissä!

Nelostien äänet ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa. Kun lähimmät asuinpaikkani ovat olleet vain muutaman kymmenen metrin päässä Nelostiestä, on ollut helppo erottaa itse moottoreiden ääni. Eli persoonallisemmat ääntelijät kuten Kuplat, Saab 96:t ja Wartburgit tunnisti helposti. Myös moottoripyöräkannan täydellinen muuttuminen on vaikuttanut tien äänimaisemaan: raikasta kaksitahtisen ujellusta kuulee enää harvoin.

Kun kuuntelupaikka sijaitsee etäämmällä, koostuvat tieäänet ehkä enemmänkin renkaiden ja ilmavirran aikaan saamasta äänestä – ei niinkään moottoriäänistä. En tiedä kuvittelenko vain, mutta raskaan liikenteen suhteen veikkaisin rengasäänten pienentyneen merkittävästi sitten 1970-luvun, tai ainakaan ääni ei ole enää niin terävää. Vai eikö kuuntelija enää aisti asiaa samalla tavalla. Mutta Nelostien äänet kuitenkin kuuluvat ja hyvä niin - tietää olevansa kotona.

Pauli Ylikoski, Pulkkila

Iltalenkki

Melu on mahtava. Satojen oppilaiden koulupäivä on päättymässä. Kiiruhdan päivän viimeiseen kokoukseen. Oppilaiden hiljaiset tervehdykset ja kännyköiden napsuttelu tahdittavat askeleitani koulun ylimmällä käytävällä. Vastapaistetun pullan tuoksua, joku on tuonut kokouspullia! Puheen sorina vaimenee, päästään asiaan. Puolentoista tunnin kuluttua kuulen vain tietokoneen surinan, ajatukseni takkuavat. Vielä pari asiaa ja tämä on ohi. Mieleni sopukoista kuulen Leenan, elinikäisen ystäväni äänen: ”Hit the road Jack!” On pakko päästä pois. Sandaalieni napse kaikuu käytävällä, kun kiiruhdan huoneeseeni. Kurkistan vielä sähköpostiin. Voi, taas kurja viesti samalta lähettäjältä. Lukaisen. En vastaa. Hyppään pyörän selkään ja poljen kotia kohti. Sorainen jää rouskuu rikki renkaiden alla. Ison lätäkön kohdalla rapa roiskuu kauan.

Kotiovella soi jazz, siis neiti on kotona. Eteisessä tajuntaani virtaa kakofoniana TV:n tunnusääni, jazz ja kilahtava mikroaaltouuni. Isäntä lämmittää eilistä keittoa.

– Otatko?
– Ei, en jaksa, vielä.

Lorautan puolukkamehua lasiin, sihautan vichypullon auki ja kaadan kuplavettä mehuun. Sihinä saa juoman maistumaan entistä paremmalta.

– Sorry, syön myöhemmin.

Vilkaisen puhelimen viestit. Ystäväni, urhea nainen, ei jaksanut töihin tänään. Kipeää se ottaa, kun on aloitettava kaikki alusta. En jaksa soittaa hänelle vielä, anteeksi. Päässäni hakkaavat sepät on hiljennettävä. On pakko juosta ja puhdistaa ajatukset.

Sujautan ihanat, kuluneet verkkarit jalkaan ja puen kahisevan juoksupuvun päälle. Yksi tasku on vielä ehjä. Siellä on avainten paikka. Niiden vaimea helinä rytmittää aina juoksuani. Ulko-ovi aukeaa narahtaen. Tihkuttaa vettä, tuuli kahisuttaa lehdettömiä puita ja tyhjä karkkipussi hyppelehtii rahisten pihan vesilammikoiden ja jääsaarekkeiden välissä. Naapurin poika paukuttaa palloa varaston seinään ja huikkaa:

– Moi!

Joku paiskaa varaston oven kiinni. Lukossa taitaa olla joku vika, kun ovea on pakko paiskoa monta kertaa. Oven pauke antaa peruskompin päähäni ja päivän aikana tapaamieni ihmisten äänet huutavat punkkia. Juokse jo! Jalat aloittavat urakkansa. Voi kuinka raskailta ne tuntuvat.

Sohjoisella tiellä lenkkarien lätinää terästää soran rahina. Pääsen rytmiin. Raps, raps, raps, raps, tasatahtiin. Auto ajaa hitaasti ohi ja surisee hiljaa. Sohjo loiskuu. Otan spurtin ylös jäiselle mäelle. On saatava kiinni jostakin ajatuksesta. On unohdettava pään kumina ja ihmisten puheet. Keskityn pysymään pystyssä jäisellä polulla ja ajattelen ystävääni. Hän soittaa klassista yksinäisessä huoneessaan. Itse en jaksaisi kuunnella, en vaikka se soisi hyvin hiljaa. Mutta toivon, että musiikki hoitaa ystäväni haavoja.

Maastopyöräilijöillä on kiire. Pohkeet paksuina miehet ohittavat minut ylämäessä vingahtaen. Pysyvätköhän pystyssä jäisessä alamäessä? Sitä en näe, sillä alamäkeen päästyäni miehet ovat jo kadonneet. Kuulen kaukaa takaani miesten hörähtelyä ja puheensorinaa. Lenkkiporukka juoksee minut kiinni ja hiljenee. Taitavat kunnioittaa ikääni ja vaivalloista jolkutustani. Ajokoiralaumana maratoonarit ohittavat minut. Häpeän huohotustani. Miesporukan piikkilenkkarit purevat kevyesti jäistä polunpintaa. Onpa rapsetta ja rahinaa. Huikkaavat hyväntahtoisia kannustuksia. Kiitos. Tartun miesten imuun, yritän pysyä vauhdissa, vaikkakin sopivan välimatkan päässä. Kuulen vain oman sydämen sykkeen ja annan periksi. Menkööt. Hongat humisevat yläpuolella, eihän minulla ole mihinkään kiire.

Lähellä soi nokkahuilun tapainen hiljainen ääni. Helmipöllö siellä huhuilee kevätlempeä. Jäiselle polulle on lumenaurauksen jäljiltä jäätynyt pyykkilautainen pinta. On pakko luistella laahustamalla, jotta pysyn pystyssä. Jytyyttävä jumputus välittyy lenkkarien pojista koko kroppaan. Rytmi kuuluu ja tuntuu selässä.

Alamäessä jää ratisee lenkkareiden alla. Sulamisvesi lirisee ohuina noroina rinnettä alas. Jospa kevään myötä talven jäät sulavat sisältänikin. Mikä sinne sisälle on jäätynyt? Liika työnteko? Lähenevä vanhuus? Iso ikävä lapsia, maailmalle lähteneitä? Ihmisten murheet? Vaiko omat virheet? Sukuni naiset olivat äitini mukaan sankareita. Olisivatkohan jaksaneet juosta lujempaa? Tehdä työtäni viisaammin ja tehokkaammin? Varmaan olisivat. Älä nainen valita. Matkanteko voi väsyttää, mutta kesken ei jätetä. Vielä jaksan, jaksan. Pari mopoautoa vonkuu mäkeä ylös, ei suju helposti niilläkään. Rinne on hiekoitettu suurirakeisella soralla. Uskallan antaa jalkojen viedä kuin kesällä. Kohtahan on kesä ja silloin juoksu taas kulkee.

Liikennevaloissa autot surraavat tyhjäkäynnillä ja valo piipittää. Vihreä valo, vauhtia jalat! Polku kaartaa joelle. Rannassa tuulenvire hivelee poskiani ja ilmavirta suhisee korvissani. Rauhoitun. Jalat tapsuttelevat jäisellä polulla. Näen vettä ja virtapaikka kohisee, vaikka vain vaimeasti. Vietin lapsuuskesät joen saaressa. Kosken kohina on ollut tuutulauluni, se rauhoittaa ja lupaa uudet voimat huomiseksi, vesihän ei lopu koskaan.

Puisella sillalla askeleet kumisevat ja ylämäessä pistää vähän kylkeen. Kävelen hetken ja kuulen sorsien räpistelevän jään reunassa. Puut suhisevat. Kuinkahan ne kestävät talven noin paljaina? Ohikulkeva pariskunta puhelee kasvot vakavina. Noin vakavaksi en tahdo tulla. On juostava pois turha vakavuus.

Astun syvään lätäkköön. Sukat litisevät ja kylmä vesi turruttaa varpaat. Ei haittaa, sillä askel tuntuu kuitenkin kevyeltä ja hengitys kulkee. Lähestyn kaupunginsiltaa. Hiljaisuuteen halkeaa rako. Korvia särkevä pärinä lähestyy. Meteli peittää muut äänet, joen, tuulen, lenkkareiden alla krahisevan soran. Poika huudattaa mopoaan ja ajaa yhdellä renkaalla keulien sillan yli. Ei taida olla mopossa äänenvaimentimia, päinvastoin. Tuon menon kuulevat kyllä tädit, mummot ja nuoret tytöt. Kuinkahan pitkästi voi ajaa keulien? Lakeuden ristille asti, ehkä? Kuulen kirskunaa ja peltien räiskettä. Ei tainnut päästä ristille asti, ellei sitten jäänyt juuri siihen. Milloin soivat sireenit? Ei tälle asialle tarvita minua nyt, huomenna ehkä on toisin.

Olikohan se meidän poikia? Oppilaathan ovat omiani, kaikki kuusisataa, siltä se tuntuu. Aamulla sitten jo tiedän, nyt en ajattele. Toivottavasti ei henki lähtenyt. Ettei kuitenkaan kitumaan jäänyt? Huokaan pilville: ”Anna pojalle opetus, mutta säästä pahimmalta?” Mitä sanoisin pojalle aamulla? Entä äidille, jos poika ei enää tule kouluun. Älä ajattele! Juokse!

Koira haukahtaa minulle muutaman kerran, säälistä varmaan. Kiitos, kun huomasit. Käännyn kotiin johtavalle sillalle. Näiden korkeiden rakennusten välissä tuulee aina, ja vastaan. Tuuli ulvoo tuulitunnelissa, taitaakin olla vastatuulitunneli. Valitsen hiljaisimman reitin kotiin. Omakotialueella vain muutama koira isäntineen värjöttelee tihkussa. Mies koputtelee rautakangella uomaa auki sulamisvedelle. Savu tuoksuu. Palaakohan tuli takassa vai saunanpesässä? Olisinpa mökillä! Tuijottelisin yhtä aikaa takkatulta ja kuohuvaa koskea.

Laskettelurinteestä kuuluu vaimeaa hissikapuloiden kilinää. Joku laskettelee tälläkin ilmalla. Muistan, minkälaista oli lasketella omilla Titaneilla. Kuinka hienon puuterilumipilvien sain aikaan, kun suksien metallikantit hioivat lumen pintaa. Mitä kovemman hiontaäänen sai aikaan, sitä parempi laskija oli. Siltä ainakin tuntui. Murtsikkasuksien ääni on hiljaisempi. Ne sopivat jalkoihini, korviini ja elooni nykyisin. Rinneravintolan musiikki soi tänään hiljaa, mukavaa. Ranskanperunoiden tuoksu herättää nälkäni. Mitä isäntä lämmittikään ruuaksi lenkille lähtiessäni? Eilistä lohisoppaa, ihanaa!

Lopulta lenkkareiden alla on kiinteää maata. Sattuipa yksi kuivakin kohta tälle polulle. Kengät tapsuttavat kevyesti kuin kesällä. Tapsuttelen kotiin asti. Kotiovi tervehtii narahtaen. Täällähän on ihan hiljaista. Neiti on iltatöissä, isäntä nukkuu ja koneet ovat kiinni. Niin kaunis on hiljaisuus. Hiissaan lamellilattiaa pitkin hiljaisesti hyrisevälle jääkaapille. Lorinaa, sihinää ja jääpalojen kilinää. Nostan puolukkaisen voimajuoman huulilleni.

Höyrysauna ei anna kiukkuisia löylyjä, vaan hoitaa ihoa ja mieltä lempeästi sihisten. Nostan jalat seinälle ja olen. Ajattelen. Ajattelen. Mutta mitä? Oliko työpäivä rankka? Ei tainnut olla, kun en edes muista, mitä tapahtui. Kuolikohan se mopokuski? Päätän tarkistaa sen netistä ja muotoilla pojan keulimisesta jotakin opetukseksi uusille mopopojille. Jospa nuoret voisivat oppia edes jotakin muiden virheistä. Ystäväni päätän viedä pääsiäisenä tulvajoen saareen. Saunotan, syötän ja kuuntelen. Tarjoan tilan ja ajan patojen murtua ja pahan olon purkautua kosken kuohuihin.

Miltä minusta tuntuu? Saunan lauteilla olo on levollinen ja raukea. Kroppa ja mieli puhdistuivat. Hymyilyttää. Onni on tässä ja nyt. Sisälläni kohisee koski.

Kaisa Isotalo, Seinäjoki

18.9.2015

Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -keruukilpailun palkitut tekstit

Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -keruukilpailun voittajat on valittu ja myös julkistettu tänään, perjantaina 18. syyskuuta pidetyssä tilaisuudessa Helsingissä. Kiitos kaikille mielenkiinnosta keruuta kohtaan! Äänimaisemaprojektimme jatkuu seuraavaksi haastatteluiden, äänitysretkien, tutkimuksen ja tapahtumien muodossa.

Kilpailun voittajatekstit


Kilpailun ensimmäiselle sijalle valittiin Iiro Liukkonen Brysselistä kirjoituksellaan Pohjoismaiden Yhdyspankin pankkisali. Monitahoinen teksti kuvaa ja tulkitsee yksittäisen 1970-luvun äänimaiseman harkitusti, virke virkkeeltä. Kirjoittajalla on keveä kynä ja tarkka muisti. Signaalit, taustat ja teemat loihtivat kuuluviin modernin sinfonian ja muokkaavat pankista konserttisalin.

Toiselle sijalle valittiin pohjoispohjalainen yrittäjä Pauli Ylikoski, joka osallistui keruuseen kirjoituksellaan Nelostien ääniä. Ansiokas teksti seuraa stereotyyppisesti negatiiviseksi meluksi miellettyä ääntä rauhana, kotoisuutena ja arkisen tiedon lähteenä. Samalla Nelostien suomalainen äänimaisema ymmärretään osaksi pan-eurooppalaista äänimaisemaa.

Kolmannen sijan jakavat seinäjokelainen opettaja Kaisa Isotalo sekä eläkkeellä oleva, Jämsässä asuva entinen maanviljelijä ja lastenhoitaja Maire Hirvonen. Isotalo osallistui kilpailuun kirjoituksella Iltalenkki, joka on moniaistinen ja yksityiskohtainen kokonaisuus juoksulenkistä kuvaten sisäisen ja ulkoisen maailman muutosta matkan aikana. Hirvosen teksti Muuttuvat äänimaisemat on äänielämäkerta, joka sisältää klassisia kansatieteellisiä aihepiirejä äänten kannalta tarkasteltuna. Yksityiskohtaiset kuvaukset lähellä olevista äänilähteistä yhdistyvät erinomaisesti pihapiiriin kantavista äänistä, jotka kertovat maailman muutoksesta.

Lisäksi raati myönsi kunniamaininnat ansiokkaista äänimaisemakuvauksista yhteensä kolmelletoista kirjoittajalle.

Kunniamaininnat kommentteineen aakkosjärjestyksessä


Jukka Ahola (Oulu) – Pääskyset: Kirjallisesti ansiokas ja kunnianhimoinen fiktiivinen kuvaus äänistä läheltä ja kaukaa mummolan portailta kuunneltuna.

Heikki Haapalainen (Ylämylly) – Joensuun yliopiston yleinen tenttipäivä: Vielä aikaan ja paikkaan sidotun tenttitilanteen jännitystä.

Raija Hämäläinen (Pieksämäki) – Minun äänimaisemani: Kuulontutkimus ja kuulokoje elämänmittaisina kokemuksina.

Mikko Junes (Launonen) – Vanhoillislestadiolaisten suviseurat: Uskonnollisen tapahtuman ja yhteisön äänellinen muutos teknologisestikin kuvattuna.

Kerttu Karhu (Kauhajoki) – Hevoosen kaviooren kapset Topeekalla: Koskettava tarina, johon murre luo voimakaan tunnelman.

Jouko Mikkonen (Pilkanmaa) – Useita kirjoituksia: Äänimaisemakeruita monipuolisella ja runsaalla kerronnallaan ilahduttanut kirjoittaja.

Risto Nihtilä (Hyvinkää) – Vetolaukkujen äänet: Liikkumisen, kansainvälisyyden ja matkustamisen uutta äänimaisemaa kaupungissa.

Hilla Nättilä (Oulu) – Sää on pilvinen: Tarkkakorvainen ja yksityiskohtainen aamuhetken kuvaus.

Salme Tarkiainen (Sodankylä) – Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat: suomalaisen kuuntelukulttuurin muutos matkapuhelimia unohtamatta.

Pirkko Tiirola (Oulu) - Ääniympäristön kuvauksia ja huomioita ääniympäristöstäni: Äänielämäkerta sodasta, radiosta, musiikista ja monesta muusta merkittävästä.

Leena Vilhonen (Salo) – Matkapuhelintehtaan kellokortti: Nyt jo kadonneen kellokortin mekaaninen ääni digitaalisen piipityksen keskellä.


Jaoimme kunniamaininnat myös kahdelle, turkulaisten alakoulujen kautta keruuseen osallistuneelle koululaiselle:

Aleksi – Pikkusiskon itku: Suoraa ja hellyttävää tekstiä isoveljen kynästä.

Enriikka – Bussin ääniä: Yksityiskohtainen yhteisen tilan äänimaiseman kuvaus nuoren tarkkailemana.

9.9.2015

Keruukilpailun voittajat julkaistaan perjantaina 18. syyskuuta

Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -keruukilpailussa on kerätty kuvauksia ja huomioita erityyppisistä ääniympäristöistä Suomen maantieteellisten rajojen sisäpuolelta. Keruukilpailu järjestettiin lokakuusta 2014 huhtikuulle 2015. Kilpailuun osallistui yhteensä 188 vastaajaa, jotka toivat kirjoituksissaan esille peräti 1200 erillistä keruuehdotusta.

Ehdotusten sisältö vaihteli yksittäisten ääniympäristöjen erityispiirteistä kokonaisvaltaisiin äänimaisemien kuvauksiin sekä laajoihin äänimaisemamuisteluihin, jotka kattoivat eri ääniympäristöjä useiden vuosikymmenten ajalta. Voittajat valittiin osallistujien joukosta elokuun 2015 lopussa. Palkitut kirjoitukset tuovat esiin erinomaisesti suomalaisen äänimaiseman monipuolisuuden sekä kirjoittajien kyvyn tätä monipuolisuutta taidokkaasti kuvata. Äänimaisemassa kuuluu työkalujen ja -ympäristöjen muutos, digitaalisuus ja sen mukana tullut jokapaikkaisuus, siirtymä teollisesta palveluyhteiskunnaksi ja siitä itsepalveluyhteiskunnaksi sekä eri ikäisten erilaiset tavat kokea kuulemaansa.

Keruukilpailun voittajista tiedotetaan julkistamistilaisuuden myötä, joka järjestetään Helsingissä 18. syyskuuta. Samalla julkaisemme voittajat ja kunniamaininnan saaneet kirjoittajat perusteluineen verkkosivuillamme. Keruukilpailun prosessi siis lähenee loppuaan, mutta varsinainen äänimaisemahaastatteluiden ja -tallennusten keruu jatkuu vielä pitkälle ensi vuoteen.

Kuuntelukasvatus -kirjaa saatavilla 18.9. lähtien

Äänimaisema olemme me. Kuulemme, kuuntelemme ja tulkitsemme ympäristöämme samalla kun muovaamme sitä tekemisillämme ja tekemättä jättämisillämme. 

Helsingissä julkaistaan 18. syyskuuta Tampereen ammattikorkeakoulun julkaisusarjassa ilmestyvä R. Murray Schaferin ensi kertaa suomennettu teos Kuuntelukasvatus: 100 kuuntelu- ja ääniharjoitusta. Teoksen ovat suomentaneet ja toimittaneet Olli-Taavetti Kankkunen, Heikki Uimonen ja Meri Kytö.

Kuuntelukasvatus on kokoelma monipuolisia ja kekseliäitä kuunteluun äänentuottamiseen liittyviä harjoituksia. Se on tarkoitettu kaikille äänen parissa työskenteleville pedagogeille ja kaikille äänestä ja kuuntelemisesta kiinnostuneille. Kirjaa voi käyttää kuuntelukasvatuksen oppimateriaalina, korvienpuhdistuksen apuvälineenä tai vaikkapa seuraleikkien virikkeenä.

Lisätietoja hankkeesta ja kirjasta: professori Heikki Uimonen, 050 345 1900, heikki.uimonen@uniarts.fi, www.aanimaisemat.fi 

Lisätietoja TAMKin julkaisuista: julkaisukoordinaattori Tiina Kenttälä-Koivumäki, 040 8012 780, tiina.kenttala-koivumaki@tamk.fi 

Julkaisun arvostelukappaleen voi tilata: julkaisut@tamk.fi Julkaisun voi ostaa: http://tahtijulkaisut.pikakirjakauppa.fi/ 

Kirjan tiedot:

R. Murray Schafer: Kuuntelukasvatus: 100 kuuntelu- ja ääniharjoitusta.
Toimittaneet ja suomentaneet:
Olli-Taavetti Kankkunen, Heikki Uimonen ja Meri Kytö.
Tampereen ammattikorkeakoulun julkaisuja.
Sarja C. Oppimateriaaleja, 18. 135 s., kuv. Tampere
Tampereen ammattikorkeakoulu, 2015
ISSN 1456-0038
ISBN 978-952-5903-68-3(sid.)
Alkuperäinen teos:
A sound education : 100 exercises in listening and sound-making.
Arcana Editions, 1992.