18.12.2014

Pohjoismaiden Yhdyspankin pankkisali

Olen seitsemän, tai kahta puolta. On vuosi 1970, tai vähän ennen, enintään pikkuisen jälkeen. Olen päässyt isän mukana kaupunkiin pankkiasioille. Sillä maalla ei ollut sen pankin konttoria, jossa isä mieluiten asioi. Helsingissä oli, pääpaikkansa Senaatin-, tai niin kuin monet ihmiset yhä sanoivat, Suurtorin nurkalla.

Astutaan sisään moniosaisista ovista, syvästä tuulikaapista eteiseen. Lämminilmapuhaltimen ystävällinen vaikka vähän kireä hurina ja kuuma, suolalumet äkkiä ovensuihin paakuttava henkäys jää taakse. Huolella vahatut harmaaruutuiset lattiat kiiltävät. Vasemmalla istuvat vahtimestarit jakarandaisen tiskinsä takana ainakin kaksi, joskus kolmekin yhtaikaa paikalla tummansinisissä univormuissa, kultakaluunat kauluskäänteissä arvonmerkkinä. Moninkertaista kalkkeeripaperia olevien kuittilomakkeiden viehko mutta huumaava tuoksu alkaa jo tuntua. Jatketaan Väinö Aaltosen veistoshahmojen editse pankkisaliin.

Samalla, korkean fasettikaton, josta valo tulee, heijastamana iskevät salin äänet täydellä terällä vastaan.

Olen kuullut sodasta, mutten asevelvollisuutta itse aikoihin suorittamattomana tiedä, miltä konekivääri kuulostaa. Tältä kuitenkin, tai ehkä astetta kimeämpänä naputuksena tulevana, pikakivääriltä. Oikeastaan kymmeniltä pikkuisen eri korkeudelta kilpaa ja yhdessä laulavilta konetuliaseilta, rätätätätätä, ritititi-tiiii, rivinvaihto, drinnn, rätätäätäätäätä, triit-triit-triiti-trii-tri. Laskukoneiden, mekaanisten kirjoituskoneiden, kaukokirjoittimien, nitojienkin, yhtaikainen käyttö, kymmenet ja kymmenet taitavat pankkineidit hyvin meikattuina ja korut heiluen, kampaukset vavahdellen niitä hakkaamassa luovat sinfonian, kiireisen teeman, yltyvän, huipennusta odottavan, mutta sen tulematta aina vain staccatoina jatkuvan soitannon. Siitä sulautuu yhtenäinen pauhu, joka eteisestä kuultuna sai jopa ajoittain laulavan rytmin. Lähietäisyydeltä modernissa sinfoniassa erottuu myös eri instrumenttien sooloja, esimerkiksi leimasinten pyörähdyksestä ja osumista kuuluva remps-bumps, uudestaan ja uudestaan, aina neljän sarjoina ja kaikilta suunnilta, onhan tositteiden leimaaminen pankkitoiminnan olennaisinta ydintä. Yksittäiset äänilähteet voisi jo paikallistaakin, se joka näkisi vihreällä marmorilla vuoratun tiskin ylitse. Minä en.

Vokalisteina erottuu melun ylitse ruotsinkielistä puhetta. En toki ymmärrä, mutta kovalta kalskahtava äänikuva ja voimallisempi rytmi puhuttelevat. Ja voinhan lukea, tiskillä lepäävistä metallisista viistekkeisistä laatoista ”Myös kassa-asiat – Även kassaärenden” tai seinästä salin perältä tyylikkäillä mustanruskeilla kohokirjaimilla ihmeellisiä asioita ”Ulkomaat – Utlandet”, ”Perittävät – Inkasso” tai proosallisemmin ”Talletukset – Depositioner”. Vielä kun tietäisi, miten sanotaan, tuo viimeinen sana varsinkin. Saati sitten ”Shekkitilit – Checkräkningar”.

Odottaa saadaan yleensä aikansa, onhan väkeä paljon, talvitakit kostuvat ja päästävät märän veran tuoksuaan, hajuvesien omaan sekoittuen. Silti en väsy taivastelemaan, kuuntelemaan. Onhan kaikki aivan eri mittakaavassa kuin kotikirkonkylän osuuskassassa tai säästöpankissa, piskuisessa Kansallispankissakaan. Konttorikonekonsertista erottaa aina uusia teemoja ja toisintoja, soolojakin, jonkun instrumentin lopettaessa kaksi muuta aloittaa. Kuittilomakkeiden paljoutta ei väsy ihmettelemään. Yksin pankkisiirtolomake, aikansa ylpeys, päällä punainen, maksajan pankki, sitten vihreä, saajan pankki, ruskea, saaja, ja lopulta se joka jää isän käteen, sininen ja jo häilyvällä tekstillä täytetty, maksaja. Ohuen itsekopioivan karheahkon paperin sivistynyt kahina kun pankkivirkailija kääntelee, vikkelästi sittenkin, joillakuilla oranssi kuminen sormustin avittamassa, lehden kerrallaan esiin, ja mäiskii kullekin sivulle violetinsinisen leiman laitteella, jossa on juokseva päivämäärä ja teksti PYP-H:ki-Senaatintori – NFB-H:fors-Senatstorget, olen kotona mennyt omin päin katsomaan isän kirjoituspöydältä.

Jos käy hyvin, tai huonosti, miten sen nyt ottaa, joudutaan vielä menemään sivukäytävän päähän, Aleksanterinkadun kulmaan, vähän alemmas, kuponkiosastolle – kupongavdelning. Heti käytävästä käännyttäessä pääpankkisalin kumu vaimenee. Perillä on vähemmän väkeä, hiljaisempaa, mutta pienelle pojalle erittäinkin ystävällisiä tätejä, jotka puhuvat suomea huolitellusti. Sielläkin voi joutua odottelemaan, pitkästymistä auttaa torjumaan isoista ikkunoista verhon lävitse varjokuvina kulkevien raitiovaunujen seuraaminen. Perävaunua ylös Aleksanterinkatua vetävien vanhojen puukoristen vaunujen ujellus ja kolina erottuu hyvin sisälle, luo pankkitoiminnalle sen vakavuutta korostavan taustan. Täällä on myös paikan nimen mukaisesti kuponkitaivas: värikylläisiä, kuin leikkiraha ja nimeltään arvoituksellisia: ”talonki – talong”, ”osinkolippu – dividendkupong”. Sisätilojen äänimaailma on hillittyä puhetta, monestikin ruotsiksi, väliin pieni kirjoitus- tai laskukonesoolo jonkun leimasimen harvakseltaan komppaamana.

Ihmeellisempää voi enää olla kellarissa, pääovesta vasemmalle, holvissa, jossa käydään lähinnä vain keväisin, ja jossa on aivan hiljaista, arvopaperien haju sankka ja saatavilla teräviksi hiottuja suorakulmia, joilla kupongit leikataan niin että pieni repeytyvän paperin rahina, useita arkkeja kerrallaan, vain käy.

IL, Bryssel



"Sää on pilvinen"

Sää on pilvinen, paikoin sataa lunta ja vettä. Lämpötila on nollasta miinus viiteen. Pohjoisessa miinus viidestä miinus kymmeneen.

YleX:n naisjuontajan ääni on matala ja viimeisen päälle pätevä. Uutinen on sama kuin mummilassa ennen milleniumia. Paitsi siellä kuulutettiin varoituksia merenkulkijoille, kaakkoistuulta niin ja niin monta metriä sekunnissa.

Huomaan ajattelevani juontajasta tuttavallisesti, vaikken edes tiedä miltä hän näyttää. Varmasti yhtä harkitulta kuin miltä kuulostaa. Imelä miesbändi laulaa englanniksi enkä tunne bändiä. Heillä on rämisevä ja poukkoileva soundi, jotenkin samantekevä ja ihan varmasti ohimenevä – hivutan tietokoneen äänipalkkia alemmas. Vastalauseena kone pingahtaa kumisevasti. Juontajan selostus on nyt vaimeaa taustahälyä, joka uppoaa tietokoneeni hurinan alle. Kynteni kolisevat näppäimistöä vasten.

Ulkona jatkuu sama vallankumous johon heräsin. Olen miettinyt tätä: Miksi pitää alkaa kaivaa jo seitsemältä aamulla, eikö kahdeksan olisi riittävän ajoissa? Ja ennen kaikkea, miksi lopetetaan yhdeksältä? Eikö voisi metelöidä silloin kun opiskelijat ja työttömätkin ovat heränneet, vai onko tämä joku juoni, tahallista kiusantekoa kenties.

Radio kuuluu vaimeana ja kaukaa, laitan sen kokonaan pois, enää kello tikittää ja tietokone hurisee. Maha kurnii ja muistan etten ole syönyt aamupalaa. Patterista kuuluu taas tuo uhkaava lorina, kohta se ei enää lämmitä ja pitää laittaa vikailmoitus. Joka syksy sama juttu. Suoristan silti selkäni ja päätä nostaessani jumiutunut niska naksahtaa. Niveleni ovat aina olleet kuin pyyhkeen sisään käärittyjä kuivia oksia. Ateistin kunnianosoituksia Jerusalemin temppelin muistolle.

Sekavasti, maha kurnien ja vallankumouksesta rättiväsyneenä mietin gradun klikkaamista auki, kun jääkaappi alkaa hurista. Muistan, että sinnekin kertyy vettä, joka pitäisi pyyhkiä pois ennen kuin se lirahtaa lattialle. Vaativa muistutus arvostaa niitä yksinkertaisia elintarvikkeita, joita se pitää sisällään. Jääkaapin hurina. Nykynuoren metsä.

HN, Oulu

10.12.2014

Joulun äänimaisemia parin vuoden takaa

Sivustomme kuuntelukartassa voit kuunnella tallenteita myös valitsemasi teeman mukaan.

Valitsemalla Kuuntelukartan Teemat -välilehdeltä projektin Joulukaupunki Turku voit valita kuunneltavaksesi joulun äänimaisemia Turusta vuodelta 2011. Jouluiseen tunnelmaan voit tuudittautua vaikkapa joulurauhan julistuksen avulla tai voit valmistautua uuteen vuoteen kuuntelemalla vuodenvaihteen ilotulitusta.




24.11.2014

Keskimoottorilla varustetun puuveneen tuksutus järvellä

Kuulin muutama päivä sitten hautausmaalla järveltä kantautuvan äänen, jota en aikoihin ole kuullut. Se tuttu napsuttava ja rauhallinen moottorin ääni on ollut poissa parikymmentä vuotta, mutta nyt tuo Vikström-keskimoottoria muistuttava äänihavainto vain vahvistui, ja napsuttavan moottoriäänen lisäksi alkoi kuulua myös veneen jäähdytysputken sykäyksittäin ulossylkemän jäähdytinveden loisketta.

Eikä tämä ääni-illuusio muuttunut nopeasti kiihtyväksi tehoperämoottoriksi, vaan puiden takaa todella ilmestyi järveltä näkyviin tuon aikakauden käsin tehty puuvene. Siinä se kiireettömästi kynti vedessä eteenpäin ja näytti huolella ehostetulta.

Tuon äänen valta-aikana joskus 60-luvulla Päijänteen rantamilla lapsuuskotini naapureilla oli tällaisia itse tehtyjä moottoriveneitä. Me lapset tunnistimme veneet jo kaukaa äänestä. Veneen omistajat olivat käsistään taitavia vähäpuheisia miehiä, jotka hoitivat veneillään useimmat matkat. Autoja ei tarvittu, mutta polkupyörä oli tarpeen maantiellä.

Joskus kesällä perheet menivät veneellä saareen retkelle, mutta tavallisemmin käytiin verkoilla, töissä tai muilla asioilla. Tällaisen veneen kulku ei pienilläkään lahdilla tai salmilla aiheuttanut muille vesillä liikkujille tai rantojen asukkaille harmeja. Voisi kai sanoa, että tämä moottorivene oli harmoniassa ympäristön kanssa ja sen käyttäytyminen oli rauhallista ja ennakoitavaa. Samaa ei voi sanoa nykyajan ylitehokkaista pikaveneistä.

Naapurin palatessa veneellään illansuussa kotirantaan pienellä lahdellamme kuultiin tyynellä säällä lempeä tuksuttava keskimoottorin ääni kuin iltasoittona: maassa rauha ja kaikki hyvin!

ML, Viitasaari

20.11.2014

Äänimaisemamuistoja Elävässä arkistossa

Yle Radio Suomen Äänien iltojen viimeisin lähetys nyt kuunneltavissa myös Ylen Elävässä arkistossa (Äänien ilta 7: Muuttuvat äänimaisemat)

Lähetyksen äänimaisemia kommentoimassa professori Helmi Järviluoma-Mäkelä, professori Heikki Uimonen sekä äänitaiteilija Simo Alitalo. Toimittajana Jukka Mikkola.

12. lokakuuta lähetetyn ohjelman lisäksi Elävässä arkistossa myös Äänien iltojen aikaisemmat radiolähetykset.


5.11.2014

Aamun ääniä lapsuudenkodissa

Uni ympäröi minut vielä ihan kokonaan, vaikka alhaalta tuvasta on kuulunut vaimeita oven sulkemisääniä ja ukin vanha seinäkello on pimpottanut kaksi kertaa puoli kuuden merkiksi. Aamu etenee omia aikojaan tuttuun ja turvalliseen tapaansa.

Mutta alitajunnassani tiedän, että kohta käynnistyy navetalla lypsykone ja kello on kuusi, äiti on aloittanut päivän työnsä. Koneen ääni voisi olla epämiellyttävä sen käynnistyessä ja vetäessä ilmaa keuhkoihinsa, meillä se kuitenkin merkitsee, että kaikki on navetassa hyvin, äidillä on kaikki hyvin ja päivä voi käynnistyä. Unia voi siis vielä rauhassa jatkaa.

Lapsuudenkodissani tuo lypsykoneen ääni sammui 2000-luvun alussa, vieläkin kuitenkin siellä yöpyessäni ihmettelen, miksi äiti ei ole käynnistänyt konetta, vaikka kello löi jo seitsemän. Onneksi äidillä on kuitenkin alhaalla tuvassa teenkeitin päällä. Sen ääni muistuttaa arjen jatkumisesta, eri tavalla vain.

RM, Lehtoi

Lintujen äänet

Lintujen äänet ovat olleet minulle jo lapsesta lähtien rakkaita. Odotin jo lapsena tervapääskyjä kaupunkiin tietämättä niiden nimeä. Tervapääskyjen lento ja niiden srrii-äänet toivat jo lapsena kesän kaupunkiin. Nyt aikuisenakin kesä alkaa täällä kaupungissa tervapääskyjen iloisen kirkumisen myötä. Tervapääskyjen sirinä kuuluu ehdottomasti lempeisiin kesäiltoihin. Samoin niiden poislähteminen tuo mieleen haikeuden tunteen syksyn alkamisesta ja siitä, että vasta ensi keväänä tavataan. Tervapääsky symboloi minulle vapautta.

Toinen tärkeä linnun ääni jo lapsesta lähtien on ollut kuikan huuto. Muistoni liittyy kesämökille, joka sijaitsee pienen järven rannalla. Kuikan mystinen huuto kesäyössä tuo mieleen jotain mystistä, ikiaikaista, jopa surullista. Nykyäänkin kuikan ääni kesämökillä on mielestäni rauhoittavampia ääniä maan päällä.

Kolmas tärkeä linnun ääni on naakkojen keskinäinen rupattelu. Jo lapsena seurasin naakkaparvien iltalentoja. Naakat kokoontuvat iltaisin päivän töistä yhteen ja järjestäytyvät nukkumapuihin rupatellen päivän asioita. Täällä Lahdessa näkee iltaisin nykyään valtavia naakkaparvia. Lähden yleensä iltaisin niiden kokoontumislentojen aikana iltakävelylle kuuntelemaan niiden rupattelua. Niiden iltarupattelu on mielestäni lohdullista ja kuuluu ehdottomasti kaupungin elämään.

Täällä Lahdessa kesään ja sen alkamiseen kuuluu mielestäni ehdottomasti naurulokkien ajoittain meluisakin äänimaailma. Sataman aallonmurtajalla pesii suuri naurulokkiyhdyskunta. Niiden kirkumista en välttämättä voi sanoa kauniiksi, mutta se kuuluu kuitenkin satamaan ja kesään. Se on kotoisa ääni ja tuo elämää satamaan. Niiden lähdettyä etelän maille laskeutuu hiljaisuus ja haikeus satamaan.

Syksyn tullessa taivaan täyttävät muuttolinnut. Hanhi-, kurki- ja joutsenparvien äänet jättävät mieleeni haikeuden kesän loppumisesta. Toivottelen linnuille hyvää matkaa ja toivon, että keväällä tapaisimme taas.

AS, Lahti


Sahan äänimaisemaa

Ääni, joka tuo lapsuuden mieleen, on kaksiraamisen sahan ääni. Isäni (synt. 1900) oli sahanhoitajana sellaisella tavallisella sahalla, jossa oli ne kaksi raamia peräkkäin ja ne jyskyttivät voimakkaasti. Toki siellä oli muitakin ääniä, sirkkelin ääni kun niitä rimoja katkottiin ja muitakin työn ääniä. Mutta se jyskytys, joka tuntui joka paikassa.

Kävin sahalla isääni tervehtimässä ja joskus viemässä evästä sinne ollessani 7 -11 vuoden ikäinen. Siellä puikkelehdin työmiestenvälissä, oli minua varoitettu kulkemisessa, mutta joskus kävin vähän luvatta sahan alakerrassakin, missä oli mm. niiden raamien isot kivijalat ts. betonijalustat.
Tähän äänimaisemaan liittyy tietysti myös tuoksu eli se tuoreen havupuun hyvä haju.

LJ, Salo

Kaukana kaupungeista

Äänimaisemani on elämäni parasta kun asun Pohjois-Karjalassa luonnon rauhassa kaukana kaupungeista ja isoilta autoteiltä. Ulkona ollessani kuulen pääasiassa vain puiden kohinaa kun tuulee. Lintujen kommunikointia ja ketun haukkuääntä kuuluu välillä, mikä mieltäni rauhoittaa. Iltaisin mennessäni nukkumaan hiljaisuus on parasta, sillä nukahdan hyvin ja en herää öisin ollenkaan. Itse tietysti tuotan jotain ääniä ja ne liittyvät pääasiassa puuhun: halkojen hakkaamiseen ja puun palamiseen. Mutta moottoreita ei kuulu, sillä teen kaiken itse käsin. Kaikki tämä on elämäni onnea!

Elämäni on muuttunut radikaalisti, mutta rohkea muutos ja uudet arvot ovat saaneet enemmän onnea elämääni. Olen siis entinen kaupunkilainen, mutta enää en halua kaupungissa asua vaan luonnon rauhan keskellä ja sitä kunnioittaen.

Mielestäni pelkkä kaupungistuminen ei ole hyvä tulevaisuuden kuva.
Maaseutuun ja luonnonrauhaan, luonnon kunnioittamisen ymmärtämiseen ja stressivapaaseen elämään tulisi suunnata enemmän.

NS, Martonvaara

Tiedeykkönen 21.10.2014

Kuuntele Heikki Uimosen ja Helmi Järviluoma-Mäkelän radiohaastattelu täältä. Haastattelu alkaa kohdasta 24:30.

Toimittajana Emilia Cronvall.

Suviseurojen äänimaisema

Vanhoillislestadiolaisten suviseurojen äänimaisema on kovasti muuttunut lapsuuteni 1960-luvusta. Seurapuheet, virret ja laulut jaettiin tuolloin kymmenien hehtaarien laajuiselle seura-alueelle äänentoistojärjestelmällä, jota ei ollut lainkaan vaiheistettu. Kun ääniaalto kulkee ilmassa n. 343 m sekunnissa, laajalla seura-alueella oli kuultavissa samanaikaisesti useista kaiuttimista tulevia ääniä muutaman sekunnin viiveellä. Seura-alueen laidoilla äänimaisema oli paikoin melko erikoinen, kun saman puheen tai laulun kohdan kuuli useampaan kertaan. Ilmiö on varmasti tuttu monista muistakin tuon ajan suurista yleisötilaisuuksista.

Suviseurojen äänentoisto on jo pitkään ollut vaiheistettua, jolloin seura-alueen keskellä sijaitsee korkea kaiutintorni ja äänisignaalia viivästetään äänennopeuden suhteessa (343 m/sek), kun se jaetaan kauempana sijaitseville kaiuttimille. Näin esimerkiksi kilometrin päässä kaiutintornista oleva kuulee välitetyt puheet ja laulut noin 3 sekuntia myöhemmin kuin kaiutintornin vieressä seisovat, mutta hän kuulee sekä läheisen kaiuttimen että ilmateitse kulkeutuneen äänen samanaikaisesti. On suviseurojen äänimaisemassa tapahtunut muitakin muutoksia, joskin moni asia on pysynyt ennallaan.

Toinen merkittävä ero lapsuuteni suviseurojen äänimaisemaan on, että seurakansan kiitosäänet ovat vaienneet. Lapsuuteni aikaisissa suviseuroissa oli usein niin sanottuja liikutuksia, joita ulkopuoliset kovasti kummeksuivat. Seuraväen joukossa oli aina sellaisia kuulijoita, enimmäkseen naispuolisia, joita seurapuheet ja laulut erityisellä tavalla koskettivat. He nousivat seurapenkistä ylös, löivät käsiään yhteen ja toistivat kovalla äänellä sanoja ”Herra Jeesus, ole kiitetty!” Nämä kiitosäänet kuuluivat tietysti äänentoiston välityksellä koko seura-alueelle ja olivat kiinteä osa 1960-luvun suviseurojen äänimaisemaa.

Olisi mielenkiintoista tutkia, miksi tämä ilmiö on tyystin kadonnut vanhoillislestadiolaisesta seuraperinteestä. Kyse oli tuolloin täysin spontaanista ilmiöstä, jota ei millään tavalla ohjattu tai korostettu. Ehkä seurapuheet olivat koskettavampia kuin nykyisin vai onko yleinen käyttäytymiskoodi niin perin pohjin muuttunut? Asiaa ei tietääkseni ole tutkittu, joten siinäpä mielenkiintoinen aihe teologeille, sosiologeille ja perinteentutkijoille.

MJ, Launonen

4.11.2014

Kirjallisuudesta: George Orwell (Vuonna 1984)

George Orwell kirjoittaa romaanissaan Vuonna 1984 ja jatkaa päähenkilönsä suulla:
Oranges and lemons say the bells of St. Clements
You owe me three farthings say the bells of St. Martins 
Appelsiineja ja sitruunia, niin sanovat Pyhän Clementin kellot.
Kolme velkaa olet puupenninkiä, niin sanovat Pyhän Martin kellot.
Omituista, mutta niitä kun kertasi itsekseen, saattoi kuvitella tosiaankin kuulevansa kirkonkellojen soivan, kadonneen Lontoon kellojen, Lontoon joka naamioituneena ja unohdettuna yhä oli olemassa. 
George Orwell: Vuonna 1984. Suomentanut Oiva Talvitie. Helsinki: WSOY, 1950.


Kuvitteellinen kuuntelu on kuuntelua ilman kuunneltavissa olevaa ääniärsykettä. Monesti kirjoissa törmää äänimaisemakuvauksiin, joissa tarinan tapahtumat alkavat soimaan lukijan mielessä kaikkine kerrostumineen.

Jos silmääsi osuu kirjoitettu äänimaiseman kuvaus, jonka voit ajatuksissasi kuulla, kirjoita siitä toki meille tai lähetä kommentti niin voimme lisätä siitä katkelman tänne sivustolle.

31.10.2014

Kirjallisuudesta: Eeva-Liisa Manner (Sade avaa korvat)


Tie on jäässä, mutta puiden oksilla on valoa,
joka lohkeaa, kilahtaen kuin jää,
pienet peilit taittavat äänen tuhannesti,
ja lintujen sirottamat laulut puhkeavat
paljailla oksilla;
jos nyt on ilta, soisin sen kestävän aina.

Eeva-Liisa Manner, kokoelmasta Tämä matka, Tammi 1956.


Kuvitteellinen kuuntelu on kuuntelua ilman kuunneltavissa olevaa ääniärsykettä. Monesti kirjoissa törmää äänimaisemakuvauksiin, joissa tarinan tapahtumat alkavat soimaan lukijan mielessä kaikkine kerrostumineen.

 Jos silmääsi osuu kirjoitettu äänimaiseman kuvaus, jonka voit ajatuksissasi kuulla, kirjoita siitä toki meille tai lähetä kommentti niin voimme lisätä siitä katkelman tänne sivustolle.

22.10.2014

Kirjallisuudesta: Volter Kilpi (Antinous)

Tässä katkelmassa ollaan poikkeuksellisesti antiikin Roomassa ja kuunnellaan hiljaisuutta:
Yksinäisessä atriumissa istuu Antinous, istuu yksin ja kuuntelee hiljaisuutta. 
Edessänsä suihkuu ilmaan heleä veden säde, joka näkyy monivärisinä pisaroina ylhäällä ja sitte helähdellen putoaa takaisin marmorialtaaseen, joka häilyilee läpinäkyvänä vetenä. Ympärillä ylenevät kahden puolen hoikat valkeat pilarit, jotka keveinä kohoovat kannattamaan aukonaista kattoa. Pilarien takana hiljenee silmä katsomaan seinän heleästi yksivärisiä suunnikkaita, joita keveästi esiinastuvat pilasterit soinnukkaasti reunustavat ja joiden kirkkaalta pohjalta ruusuvyötä kantava Amor tuntuu liitävän katsojaa kohden. On hiljaista. Taampana aukenee uusien hiljaisten huoneiden pilaristoja, keveinä ylenevien pilarien juurilla näkyy siellä täällä joku valkomarmorisen kuvapatsaan solavana ja tyyneenä seisova haamu, taaimpana, jatkuvien pilarien välitse näkee taustassa vehreän puiston lehvikön, jonka keskellä korkea suihkulähde kuuluu solinoivan. 
Hiljaista. Antinous istuu silkillä päällystetyllä pitkällä marmorijakkaralla, jonka neljä jalkaa himmeästi kuvastuvat permannon marmoriin, istuu hiljaa, polvensa nostettuna polvellensa ja kuuntelee hiljaisuutta. Silmänsä häilyvät vedensuihkun kimaltavassa kaaressa, mutta pilarienkin kirkas seisonta on ylenemisen tuntona läsnä hänessä, ja seinien tyyni rytmikäs näky tuntuu sävellyttävänä hänen sielullansa. Heijailevasti on huoneen koko humiseva rauha läsnä hänessä, hän tuntee hyväiltynä valkeitten marmorikuvien solakan tyyneen seisonnan pilarien välillä, tuudittuneena rauhana on sielunsa ja sointuneena mukautuu mielensä tuntemaan koko huoneen keijuilevaa levon humajointia, hiljenneenä kuuntelee hän suihkusäteen loiskuavaa putoamista pisara pisaralta ja mielensä helähtää jokaisen putoavan veden helmen helähtäessä veden hiljaa päilyvään kalvoon.
Volter Kilpi: Antinous (Otava, Helsinki, 1903)


Kuvitteellinen kuuntelu on kuuntelua ilman kuunneltavissa olevaa ääniärsykettä. Monesti kirjoissa törmää äänimaisemakuvauksiin, joissa tarinan tapahtumat alkavat soimaan lukijan mielessä kaikkine kerrostumineen.

Jos silmääsi osuu kirjoitettu äänimaiseman kuvaus, jonka voit ajatuksissasi kuulla, kirjoita siitä toki meille tai lähetä kommentti niin voimme lisätä siitä katkelman tänne sivustolle.

Från Radio Vega: Vilka ljud betyder något för dig?

Lyssna på professor Johannes Brusilas intervjun på Ragio Vegas webb sidor (Arenan).

Redaktören är Peter Kallberg.

Kirjallisuudesta: Juhani Aho (Kievarin pihalla)


Kuvitteellinen kuuntelu on kuuntelua ilman kuunneltavissa olevaa ääniärsykettä. Monesti kirjoissa törmää äänimaisemakuvauksiin, joissa tarinan tapahtumat alkavat soimaan lukijan mielessä kaikkine kerrostumineen.

Mietimme täällä toimistolla, että voisimme kerätä sivustolle muutamia kuvauksia suomalaisen kirjallisuuden historiasta. Ennen äänentallennusteknologiaa äänimaisemaa tallentui kirjojen sivuille kirjoitettuina kuvauksina. Nämä kuvaukset tarjoavat pienen pilkahduksen kuultavaan menneisyyteen.

Ensimmäisenä silmään sattui kohta Juhani Ahon novellista "Kievarin pihalla", jossa ollaan kestikievarin pihalla kuumana kesäpäivänä:

Mutta sill'aikaa, kun hän painuu yhä sikeämpään uneen, kun pää ja kädet yhä rennommiksi heinien päälle vaipuvat ja makea vetonen suusta valuu, silloin tuolla ulkona alkavat Vahdin korvat nousta… Hän on nyt viimeinkin pirtin portaiden kupeella, kaksinkertaisessa varjossa siellä, itselleen mieluisen leposijan löytänyt, painanut päänsä käpäliensä varaan ja silmänsä raukeasti ummistanut… 
Ja silloin tuolta naapurin törmästä alkaa kuulua semmoinen rätinä, että se on liian paljon, jotta sen Vahti saattaisi tyynellä mielellä suvaita tapahtuvaksi… 
Sieltä ajaa kyyti semmoisella huimalla vauhdilla, kuin kyyti tavallisesti alamäessä ajaa ja viimeisellä virstalla. Pyöräin rätinä kiviseen maantiehen, se se aina muulloinkin Vahdin korviin pahasti käypi, mutta jos siihen vielä ruoskan läiskettä kuuluu ja hollimiehen huutoa, niin kauheasti hänen sydämensä siitä julmistuu. Ensin se murahtaa makuullaan, sitten se hyppää ylös—ja ylös hyppää nukkuva hollimieskin, sillä hänen korvansa juuressa rämähtää koira niin rähäjävään haukuntaan, että kuuronkin korvat saattaisivat siitä lumpeuksiin mennä.

Juhani Aho: Ensimmäiset novellit (WSOY, Porvoo, 1915)

Jos silmääsi osuu kirjoitettu äänimaiseman kuvaus, jonka voit ajatuksissasi kuulla, kirjoita siitä toki meille tai lähetä kommentti niin voimme lisätä siitä katkelman tänne sivustolle.

10.10.2014

Lehdistötiedote 10.10.2014

Äänimaisemia kerätään jälleen 10.10.2014–30.4.2015 


Mattolaiturin verkkainen aaltojen loiske ja kankaan hankaus, juhlien puheensorina, sateen ropina pärekatolle, skeittilautojen pauke katukivetyksellä, lumiauran kolahdukset hiljaisessa talviyössä.

Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat on valtakunnallinen, kaikille avoin keruukilpailu. Kilpailussa etsitään kuvauksia ja huomioita ääniympäristöistä Suomen maantieteellisten rajojen sisältä sekä kartoitetaan kilpailuun osallistujille tärkeitä äänimaisemia yhdessä heidän kanssaan. Keruu on jatkoa vuonna 2004 järjestetylle Sata suomalaista äänimaisemaa -keruulle.

Suomalaiset äänimaisemat kaupungeissa ja maaseudulla ovat monivivahteisia. Tiettyyn paikkaan, aikaan, työn tai arjen askareisiin liittyvä äänimaisema vaikuttaa nykyhetkeen, kokemuksiimme ja muistoihimme. Missä on sinulle mieleen jäänyt äänimaisema, miksi se on sinulle tärkeä tai miksi olet kiinnittänyt siihen huomiota. Entä minkälaisia tuntemuksia tuttu äänimaisema sinussa herättää? Onko sinulle tärkeä äänimaisema muuttunut vuosien saatossa? Entä millaisia ovat muistoihisi liittyvät äänimaisemat? Onko mieleesi painunut ääni miellyttävä, kaunis, arkea rytmittävä, häiritsevä tai peräti tylsä – vai kerta kaikkiaan ihan jotakin muuta?

Kaksivuotisen äänimaisemien tallennus- ja tutkimushankkeen avulla kartoitetaan suomalaista äänimaisemaa ja siinä vuosien saatossa tapahtuneita muutoksia. Alkamispäivänä hankkeen yhteistyötahot järjestävät seminaarin Helsingin Musiikkitalon Black Boxissa (klo 10.00-13.00), jonka yhteydessä esitellään keruuhanke ja keskustellaan äänimaisemista tutkimuksessa, radiossa, taiteessa ja opiskelussa. Teemaa jatketaan Yle Radio Suomen Äänien ilta -lähetyksessä, jossa kuunnellaan ja keskustellaan suomalaisista äänimaisemista sunnuntaina 12.10. kello 18.00 alkaen.

Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -hankkeen järjestää Suomen Akustisen Ekologian Seura ry yhteistyössä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Yleisradion, Tampereen yliopiston, Taideyliopiston Sibelius-Akatemian, Tampereen ammattikorkeakoulun, Åbo Akademin, Itä-Suomen yliopiston sekä Hikuma- ja Kuulumia-hankkeiden kanssa.

Lisätietoja ja haastattelupyynnöt:
Professori Heikki Uimonen, heikki.uimonen@uniarts.fi, 050 345 1900.
Projektituottaja Kaisa Ruohonen, aanimaisemat@uta.fi

Hankkeen verkkosivut ja keräyksen edetessä täydentyvä Suomen äänimaisemakartta: www.aanimaisemat.fi

9.10.2014

Aloitusseminaari 10.10.

Tervetuloa hankkeen aloitusseminaariin! 


Helsingin Musiikkitalo
pe 10.10.2014, klo 10.00–13.00



OHJELMA:
10.00–10.30 Kahvi ja avauspuhe, Musiikkitalon kahvila
10.30–13.00 Puheenvuorot, Musiikkitalon Black Box

  • Heikki Uimonen (Sibelius-Akatemia) & Meri Kytö (Tampereen yliopisto): Äänimaisematutkimus – Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat -hankkeen taustat ja tavoitteet 
  • Jukka Mikkola (Yleisradio): Ukkosmyrskyjä, mölysammakoita ja ajometsästystä – radio & Äänien ilta 
  • Marianne Decoster-Taivalkoski (Sibelius-Akatemia) & Kalev Tiits (Sibelius-Akatemia): "Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat" Taideyliopiston opiskelijoiden näkökulmasta