9.6.2004

Äänimaisemasymposium Melbournessa


Maaliskuussa 2003 Melbournessa järjestetty äänimaisemasymposium …acoustic ecology…? keräsi jälleen kerran yhteen ihmisiä eri puolilta maailmaa, erilaisista ympäristöistä puhumaan kokemuksistaan ja suhteestaan ympäristöön. Paikalla oli luonnollisesti väkeä suurimmaksi osaksi symposiumin omalta mantereelta Australiasta, mutta myös Euroopasta. Symposiumin ohjelma, kirjoituksia sekä kuvia on luettavissa ja katsottavissa osoitteesta http://www.afae.org.au/.

Seminaarien, konferenssien ja symposiumien tiukka aikataulu saa usein unohtamaan välittömän ympäristön, johon niihin osallistuja on kotoaan irrottautunut. Eurooppalaiselle - Australiassa käymättömälle - Australia on usein kummallisia eläimiä, aboriginaalikulttuuria, rangaistusvankeja sekä äkkirikastumisen toivoa ja huumaa. Australialaisessa symposiumissa käyneelle eurooppalaiselle kuva Australiasta saattaakin yhä perustua samoille stereotypioille kuin sinne mennessäkin.

Jotta symposiumvieraat eivät olisi kokonaan eristyneet ympäristöstään, ohjelmaan kuului myös Hildegard Westerkampin vetämät soundwalkit, joiden aikana saimme tekosyyn kulkea läpi lähialueiden kollektiivisessa hiljaisuudessa. Ne katkaisivat rauhoittavasti sosiaalisuuden ja hektisen osallistumisen. Kävelyt inspiroikin palaamaan läheiseen puistoon kuuntelemaan suurten suurissa puissa roikkuvien hedelmälepakoiden kirkunaa - ainoa asia, joka muistutti siitä, että olimme subtrooppisessa Melbournessa ja Australiassa. Kengurut eivät tulleet koputtelemaan seminaarisalin ikkunoihin, vaikka lehdissä lupailtiinkin, että kuivuus oli ajanut niitä lähemmäs ihmisasutusta.

Ehkä juuri samasta syystä piristävintä antia symposiumin ohjelmassa olivat kaksi esitelmää, jotka toivat ’todellisen’ Australian sisälle pimeään punapenkkiseen seminaarisaliin. Voi kysyä, mitä kertoo meistä ihmisistä ja suhteestamme itseemme, että tämä ’todellinen’ Australia kuvattiin aboriginaalien ja eläinten Australiaksi. Antropologi Nick Evansin esitelmä The Knowing Eear teki analyysin erään aboriginaaliheimon tavasta käyttää kieltä kuulemis- ja näkemistapojen kuvaamisessa. Biologi Peggy Rismiller puolestaan kertoi tutkimuskysymyksestään sekä joistakin vastauksista ihmettelyynsä, minkälainen on Kangaroo Islandilla Etelä-Australiassa elävien korvattomien echidnas-nimisten eläinten tapa kommunikoida keskenään.

Kuten jo vuonna 1998 Tukholmassa Hör up –konferenssissa akustisekologisen suuren sateenvarjon allemahtui monenlaisia näkö- ja kuulokulmia. Symposiumin ohjelmaa ei oltu jaettu erillisiin samanaikaisiin sessioihin, joten yleisö säästyi valinnanvaikeuksilta. Tarjolla oli tiivis paketti tieteen, taiteen ja erilaisten sovellusten aloilta. Ylisummaan esitysten sisällöistä paistoi viehtymys pohtia teknologian käyttöä julkisten tilojen äänisuunnittelussa ja teknologian tuottaman äänen tunkeutumista yksityisen alueeksi pidettävään tilaan. Moni esitelmä olikin tässä mielessä varsin käytännöllinen ja esitteli yleisemmin teknologian hyväksikäyttämistä ja soveltamista välineenä äänisuunnittelussa. Teknologia osoittautui siis aiheeksi, jonka kanssa olemme edelleen hämmennyksissä ja koemme tärkeäksi tutkia tai tehdä tilejämme selviksi siihen. Tässä yhteydessä lienee terveellistä esittää aina ajankohtainen kysymys: Muuttuuko maailma tutkimuskohteensa näköiseksi? Sabine Breitsameter esitti oman visionsa äänen käytöstä digitaalisesta maailmassa, johon luultavasti voi tutustua tulevaisuudessa kirjallisessa muodossa. Aiheesta pidettiin symposiumissa myös paneelikeskustelu.

Symposiumin aikana muistan sulkeneeni korvani tuolloin kiivaina käyneiltä Irakin sotauutisilta välttyäkseni huolelta pääsenkö sen vuoksi palaamaan takaisin kotiin vai en. Mutta analogia tunki ajatuksiin yläilmoissa kahdentoista tunnin pituisella yhtämittaisella lennolla: sodan uhreille irakilaiset samalla tavalla huolimatta sotauutisia ulkomaailmalle välittävästä digitaaliteknologiasta?

Kaikenlaisesta sähköisen ja kirjallisen materiaalin välityksellä tapahtuvan ajatuksenvaihdon helppoudesta huolimatta riemastuttavinta oli ehkä kokea, kuinka samat tai ainakin samankaltaiset ajatukset ’keksitään uudelleen’ eri puolilla maailmaa. Ainakin niitä inspiroidutaan käärimään uudennäköisiin paketteihin. Ehkäpä juuri siksi akustisella ekologialla on merkitystä. Tapahtuipa sekin ihme, että äänimaailmasta intoudutaan vielä äänimaisemoitsijoiden täysin toistensa tekemisistä tietämättä. Puhuin mm. moskovalaisen Mikhail Polichtchoukin kanssa, joka oli ottanut tehtäväkseen kuunnella ja taltioida venäläisiä äänimaisemia sekä äänittänyt Moskovan metron ääniä. Kokenutta polvea edustanut R. Murray Schafer taas esitti näkemyksensä alan historiasta otsikolla The origins of Acoustic Ecology. Saimme myös nähdä ja kuulla paikallisen koululuokan Schaferin vetämässä työpajassa valmistaman äänimaisemaesityksen.

Koska äänimaisemakokoontumisissa liikutaan usein tieteilevien taiteilijoiden ja taiteilevien tieteilijöiden alueella, seminaarin yhteyteen oli istutettu myös näyttelyitä ja äänimaisemasävellyksiä. Mm. mediataiteilija Cameron Robbinsin ja kuvataiteilija John Turpien The Sea Wailing -niminen ääni-installaatio kertoi niistä Australian virallisessa historiassa muistelemattomista hetkistä ja paikoista, jotka eivät ole varsinaisia ylpeilyn aiheita. Vaikka itse en teosta ehtinytkään kokemaan, huonetoveri Gabrielen esielämys ja tarina siitä oli vaikuttunut ja vaikuttava. Paikallisessa museossa oli esillä seitsemän minuutin pituinen filmi Ellistoniin, Etelä-Australian rannikolle toteutetusta ääni-installaatiosta. Työ oli syntynyt reaktiona tapahtumiin vuonna 1840, jolloin tuolla paikalla aboriginaaleja työnnettiin joukoittain meren aaltoihin. Kallioihin asetettujen putkien läpi johdettu ilma toi kuultavaksi ’meren hengityksen’.

Paikan päällä oltuaan oli kiinnostavaa - yhä uudelleen - oppia tietämään, mitä alalla tapahtuu testatakseen omia kantojaan ja motiivejaan. Mikä niin yleisissä linjoissa, yksityiskohdissa kuin erilaisissa esitystekniikoissakin itseä kiinnostaa tai ärsyttää ja miksi? Tähän tarkoitukseen symposiumissa oli tarjolla paljon erilaisia kokonaisvaltaisia, filosofisempia sekä konkreettisempia metodihahmotelmia äänimaailman laadun määrittämiseksi ja tutkimiseksi. Esimerkkinä tästä mainittakoon kirjalliseen muotoonkin saatettu, viehättävällä tavalla perusasioihin palaava Lex Brownin esitys. Symposium muistutti myös siitä, että varsinaiset akustisekologiset elämykset pitänee käydä aina oivaltamassa paikan päällä. Cocktail-lounaalla saattoi vetää esiintyjää hihasta ja pyytää tarkennuksia oivalluksia synnyttäneisiin ajatuksiin. Näistä aiheista ulkopuolinen voi kuitenkin tarjota evästä korkeintaan johonkin pikaisiin ammatillisiin pöytäkeskusteluihin.

Symposiumin lopuksi järjestetyssä WFAE:n tapaamisessa mietittiin myös tulevaisuutta. Missä järjestettäisiin seuraava tapaaminen? Ehdotuksista ainakin toisen, Japanissa vuonna 2006 järjetettävän tapaamisen suhteen kannattaa pysytellä kuulolla. Tulevia symposiumin suunnittelijoita varten viestinä tuntui olevan, että koskaan ei voi varautua liikaa varaamaan tarpeeksi aikaa vapaalle ajalle, jolloin osallistujat voivat tavata toisiaan. Siitä huolimatta, että symposium oli viisipäiväinen, monessa asiassa olisi vielä riittänyt puimista tuoreeltaan. Kuten sanottu - ajatuksenvaihto jatkunee digitaalisesti. Soundscape -lehden postituksessa, lehden koostamisessa on paljon työtä. Melbournessa puhuttiinkin, olisiko kansallisilla järjestöillä varaa palkata henkilö hoitamaan noita töitä. Käytännössä suurin kiitos Melbournen symposiumin järjestelytyöstä kuulunee Nigel Fraynelle ja hänen perheelleen, jotka huolehtivat monista käytännön järjestelyistä.

Akustisen ekologian seuran hangaround -jäsenenä vein terveisiä Melbourneen mm. Suomen Sata suomalaista äänimaisemaa -projektista. Välittäjänä heittelen edelleen kysymyksiä suuntaan ja toiseen ja toivon, että pyörä pyörii edelleenkin.

Terveisiä siis Melbournesta!

Noora Vikman

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti